Mielisairauden naamaraja

11/03/2014

Moi!

Päätin kirjoittaa aiheesta joka on kaikinpuolin hankala. Sitä on hankala selittää ja hankala ymmärtää. Kuitenkin tässä jo muutaman viikon miettinyt miten pukisin sanoiksi tämän vituttavan ilmiön mielenterveyshuollossa. Tässä siis vain sekaisia ajatuksiani, eikä tätä tarvitse harkita asiallisena mielipidekirjoituksena eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti tai hankkia peppukipeyttä.

En blogissani ole koskaan juuri jakanut mitään henkilökohtaista. Kuten aiemminkin mainittu, mun blogi on luokkaa "kevyttä paskaa ja kivoja kuvia". Silloin tällöin kuitenkin kaipaan jotain minne kirjoittaa ajatuksia ja nähdä mustaa valkoisella, ehkä purkaa vitutusta tai surua, tai jotain muuta. Siispä, en ole täällä koskaan avautunut mistään omista mielenterveydellisistä ongelmista, ainakaan yksityiskohtaisesti. Varmasti moni joka on pidemmän aikaan mua seurannut tietää että ravaan jatkuvasti psykiatrisella poliklinikalla ja ne jotka on mua pidempään tuntenut, tietävät mitä kaikkea nuoruusvuosiin on mahtunut. En aio tälläkään kertaa avautua mistään henkilökohtaisista ongelmistani, enkä ole niistä edes halukas puhumaan netissä, sen sijaan haluan nostaa niinsanotusti kissan pöydälle ja purkautua aivan naurettavasta asiasta jota oon kohdannut jo monen vuoden ajan erilaisten psykiatristen hoitojen ja lääkäritapaamisten kohdalla.

Kyseessä on toisen mielenterveyden arviointi ulkonäön perusteella.

Yleensä tälläisen lauseen kohdalla tulee mielikuva homssuisesta, hieman tyhjäpäisen näköisestä hahmosta josta ajatellaan että se on varmasti sekaisin. No, tässä tapauksessa kyse on täysin päinvastaisesta ilmiöstä. Nimittäin siitä, että joku on "liian hyvännäköinen" kärsiäkseen mielisairaudesta. Koko aihe saa mun veren kiehumaan, mutta yritän nyt kuitenkin pukea sanat siististi.

Varmasti tämän tekstin aikana monen ajatus on mallia "lol on sullakin ongelmat, prinsessa parka on liian kaunis ollakseen päästään pipi nyyh nyyh" ja suoraan sanottuna en välitä, koska mun ensimmäiset ajatukset on aika samanlaisia aihetta ajatellessani. En oikein tiennyt pitäisikö tästä edes kirjoittaa sen takia että tämä väännetään helposti tuollaiseen ajatusmalliin. Mutta jaa, kuunnelkaa kuitenkin tätä hullua.



Aloitetaan nyt vaikka nuoruuden osastojaksosta, jonne jouduin ennen sijoitustani. Päähäni on pinttynyt muisto siitä kun istun suihkun jälkeen sängyn reunalla ja levitän kasvoilleni kosteusvoidetta, on talvi ja huoneet ovat kylmät. Hoitaja tulee huoneeseen ja kysyy mitä teen, vastaan levittäväni rasvaa. Hän huokaisee ja sanoo että no sehän on hyvä, yleensä masentuneet ja perheestä erotetut, sijoitusperheeseen joutuvat nuoret ei huolehdi itsestään niin sulla on varmaan sitten helpompaa.
Koko tilanne oli niin absurdi etten osannut vastata. Olin hiljaa ja jatkoin elämää.

Samaisen jakson aikana eräs hoitaja vihjasi että ei mun tarvitse olla ihan täysin päästäni terve, oon niin nätti että varmasti löydän jonkun joka ei välitä siitä että saatan toisinaan olla vähän sekaisin. Nuorena en osannut sanoa mitään, mutta nykypäivänä varmaan tinttaisin turpaan. Oikeesti.

Seuraavan kerran olin sijoituksen aikana psykologin juttusilla, se ilmeisesti kuuluu sijoituskuvioon lapsilla. Psykologi kehuu että onpas sulla tyylikkäästi tehdyt rajaukset, ja koko tapaaminen koostuu siitä kuinka psykologi vain puhuu kosmetiikasta eikä osoita mitään kiinnostusta siihen mitä mun pään sisällä liikkuu. Lopetin käynnit seinään.

Yläasteen aikana kävin vielä koulupsykologilla. Ensimmäiseksi hän kysyi että uskallanko koskaan olla ilman meikkiä. Vastaan että tottakai. Epäilevästi hän kyselee onko kyseessä jokin sellainen ongelma että ehkä käytän meikkiä "maskina" jonka takana piilottelen. Useiden yritysten jälkeen luovutin koko ihmisen suhteen.

Tässä välissä oli monen vuoden tauko hoidosta, mutta ei ongelmista.

Nyt kuitenkin useampi kuukausi taaksepäin sain itseäni niskasta kiinni ja hankin apua. Ensimmäisenä tapasin terveyskeskuksen psykiatrista sairaanhoitajaa joka teki sellaisen hyvin tavallisen masennustestin, jossa vastaillaan tiettyihin juttuihin kyllä tai ei. Hyvin peruskauraa. Sain lopulta hyvin korkeat pisteet, ja hoitaja tarkisteli lomakkeita.
Lomakkeessa on muunmuassa kysymys; "Tunnetko itsesi joskus rumaksi tai epämiellyttävän näköiseksi?" johon olin vastannut kyllä. Hoitaja rupesi nauramaan ja kertoi että olen hurjan kaunis ja on typerää ajatella niin. Olin jälleen kerran sanaton, ja odotin vain että tämä urpo tekisi lähetteen jollekkin asiantuntijalle.

Sain kuin sainkin ajan psykiatriselle poliklinikalle, jossa tapasin vuorotellen lääkäriä ja psykologia. Olin toiveikas, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin että asiat menee oikeaan suuntaan ja pääsen puhumaan ongelmistani. No niinhän se meni, melkein.
Toisinaan ilmestyn vastaanotolle meikissä, toisinaan ilman meikkiä, riippuen siitä mitä teen päivän aikana ja millainen fiilis on. Kun saavun paikalle ilman meikkiä, on ilmapiiri aivan erilainen kuin silloin kun tulen meikattuna. Yhdellä kerralla psykologi kysyy miten voin, vastaan että olen ollut väsynyt. Psykologi vastaa että "Ymmärräthän että annat hyvin ristiriitaisen kuvan kun olet noin laittautunut ja sanot olevasi väsynyt." Olin hämmentynyt, ja vastasin että musta on kiva meikata kun menen ulos, koska silloin tulee usein parempi mieli ja tuntuu hyvältä kun on laittautunut. Psykologi vastaa sillä perinteisellä selostuksella siitä kuinka masentuneet ihmiset eivät panosta ulkonäköönsä. Yhtäkkiä tajuan tuntevani syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että olen laittanut vähän luomiväriä ja kajaalia. Syyllisyyttä siitä, että yritän joskus tehdä jotain kivaa itselleni. Samalla myös pelkoa, että kukaan ei ota mua vakavasti, siksi että näytän miltä näytän.

Sulattelin asiaa muutaman viikon, ja annoin sen unohtua. Jossain välissä kuitenkin psykologi nosti esille blogini. Olin siitä ohimennen joskus maininnut kun oli udeltu harrastuksia. Sanoin että lähinnä kirjoittelen päivän tapahtumista ja jaan kuvia.
Psykologi uteli että sisältääkö blogini paljon erilaisia meikkejä, peruukkeja ja erilaisia hahmoja. Tässä kohtaa oli aika selvää että joku oli googlettanut nimeäni ja hakeutunut tänne itse. Psykologi kyselee nyt jokaisella tapaamisella olenkos päivitellyt blogia.

Ja taas törmätään samaan vanhaan loruun. "Kun jaksat noin paljon laittautua niin kyllähän sä jaksat vaikka mitä". Joo anteeksi että vaivaudun, anteeks että halusin näyttää kivalta. Välillä tekee mieli itkeä, pamauttaa nyrkit pöytään ja huutaa että kuuntele mua, älä katso mua.
 Auta mua.



Tuntuu hurjalta sanoa näin, ja pahaltakin, mutta välillä ymmärrän miksi tekisi mieli vetää ranteet auki. Ei siksi, että saisin siitä mitään mielihyvää, vaan siksi että joku kuuntelisi ja ottaisi vakavasti. Tuijottakoot niitä verisiä valtimoita, eikä mun silmärajauksia.
Tuntuu päättömältä, että psykologiaan keskittyneet ihmiset keskittyisivät vain ulkonäköön ja ulkoisiin tekijöihin, mutta valitettavasti tää on osunut kohdalle niin monta kertaa että en enää vaan pysty kieltämään asiaa. Oon monesti miettinyt, pitäisikö mennä vaan sinne paskaisissa vaatteissa ja naama paljaana. Pitäiskö vaan tehdä niin, koska sitten mut otettais vakavasti ja ehkä mua sit kuunneltaisiin?
Aikani mietittyä asiaa tajusin miten naurettavia juttuja ajattelin. Miksi mun pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä. Miksi mun pitäisi teeskennellä etten halua joskus näyttää hyvältä. Miksi ajattelen että en voi olla oikeasti sairas jos haluan olla mitä oon. Päätin jatkaa entiseen malliin, ja yhä menen paikan päälle just sen näkösenä kuin tuntuu. Meikillä, ilman, ei väliä. Kunhan menen sellaisena kuin olen. Ajatelkoot sitten että olen vain huomionhakuinen mannekiini.

Tähän samaan kastiin lukeutuvat myös sosiaalisessa mediassa kommentit "Et voi olla masentunut, oot niin kaunis" tai vaihtoehtoisesti "No ehkä sulla menee huonosti mut ainakin oot kaunis" ja "No mut sulla on ainakin näitä faneja, et ei sulla voi asiat niin huonosti olla".
Mikään ei saa mun verta kiehumaan niin pahasti kuin nää kommentit. Tekisi mieli vastata niin rumasti etten edes kehtaa kertoa, mutta jätän kuitenkin ne huomiotta. Yhteenveto ajatuksistani on kuitenkin puhdas mitä vittua. Mistä lähtien mielisairauksiin on ollut naamaraja? Ai kosmetiikka parantaa masennuksen? Ai helvetti, en tajunnutkaan mullahan on sitä tuolla roppa kaupalla, nyt varmaan paranen! Jos kauneus parantaa masennuksen, miksei sitä hoideta plastiikkakirurgialla?

En haluaisi vetää esiin Robin Williams korttia, mutta käyttäkäämme sitä esimerkkinä ihmisestä jolla on ollut fanikantaa ja silti kärsinyt mielisairaudesta loppuun asti. Toki fanit ovat hieno juttu, ja usein yritänkin piristää itseäni lukemalla fanipostia, toisinaan pelastan itseni pimeydestä lukien kommentteja ja tuntuu siltä että ehkä elämä ei olekkaan ihan turhaa ja ehkä musta on johonkin. Kuitenkin fanikanta ei ole mikään parannuskeino. Kun sä olet maassa, tahrainen, sekaisin ja kaikki kaatuu päälle, ne tuhannet tai sadat tuhannet tuntemattomat ihmiset ei ole siellä auttamassa sua ylös. 

En tiedä kuinka moni tämän lukenut on kokenut samanlaista. Oli se sitten meikit, hiukset, paino, tatuoinnit, lävistykset, tai joku muu ulkopuolinen tekijä. Joka tapauksessa uskon, että joku siellä ruudun takana tajuaa mitä ajan takaa. Ja vaikka et tajuaisi, no, sitten tätä on ehkä vähän vaikea ymmärtää ja koko teksti vaikuttaa vain huomionhakuisen teinin valitusvirreltä.

Saapastelin juuri kotiin taas uuden diagnoosin ja lääkeannoksen kanssa. Ostin myös ison säkillisen karkkia ja aion katsoa animea kunnes simahdan. Vähän hävettää julkaista tätä ihan vaan siksi että itsellekkin näyttää ihan saatanan säälittävältä ja sekaiselta, eikä tällä oikeastaan selviä mikään tai saa mitään selitystä mihinkään. Lähinnä nyt sitten olikin vain joku ajatusoksennus. Ja satuin jakamaan sen täällä. Toisaalta pidän tätä myös isona harppauksena itselle, kun en juurikaan sanaista arkkuani osaa julkisesti avata. Harmi vaan että se aukesi näin rumasti.

Terveisiä stalkkaaville poliklinikan työntekijöille.


124 comments :

  1. Mahtavaa!

    En voi sanoa muuta kuin, että olet upea ja kiitos tästä postauksesta, jota olen itsekin niin moneen kertaan pyöritellyt mielessäni.
    Mielisairaudella ei ole naamarajaa, sinä voit olla ihana ja hurjan kaunis ihminen, mutta se ei tarkoita, ettetkö voisi tuntea itseäsi rumaksi tai epämiellyttävän näköiseksi. Ja se on ihan okei. Sairaudet eivät ole ikinä okei, mutta sinun ei ikinä tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, piristätkö itseäsi jotenkin vai etkö.

    Yritä jaksaa. <3

    ReplyDelete
  2. Luin postauksen suu auki. Mitä aktuaalista helvetin vittua, miten noin ammattitaidottomat ihmiset voi työskennellä mielenterveysongelmien parissa? Siis... "oot niin nätti ettet voi olla masentunut." Ihme oppikirjaraamattupsykiatreja, jotka kieltäytyy antamasta diagnoosia, jos ei tule rastia ruutuun kaikkiin kohtiin. Voi hyvä jumala.

    ReplyDelete
  3. Itse en ole koskaan kokenut tuollaista, mutta onhan tuo nyt sairaan typerää! Ehkä sitä vain pitäisi mennä paskasissa vaatteissa ja ei-laitettuna että otettaisiin vakavasti. Ei saatana.

    + Kerroit hiukan nuoruudesta, josta tulikin mieleen että olisi mielenkiinoista nähdä kuvia susta 14 vuotiaasta ylöspäin :-) ja toki jos sinulla on jo sellainen postaus, linkkaa ihmeessä♥

    Jaksamisia!

    ReplyDelete
    Replies
    1. on täällä semmosia, selaamalla löydät

      Delete
  4. Ymmärrän sua hyvin, kuulostaa naurettavalta toi ulkonäön mukaan arviointi! Ja oli tosi kiinnostavaa lukea sun ajatuksia, tekstipostauksia olisi kiva lukea myöhemminkin!

    ReplyDelete
  5. (En uskaltanut laittaa nickin kanssa tätä ihan vaan ettei tulisi sontaa niskaan)

    ymmärrän täysin mitä hait tekstilläsi takaa ja seison kanssasi sanojesi takana. Terapeuttien ja lääkärien jotka hoita mielenterveysongelmia täytyisi suhtautua ihmisiin yksilöinä eikä muistella miten kouluttautuessaan oppikirjassa luki "yleensä masentunut on tällainen..." Kusipäinen yleistäminen ei kuulu heidän ammattikuvaan vaan nimenomaan potilaan päänsisäisten ajatusten hoitaminen ja niistä keskusteleminen.

    Tähän samaan kastiin voisin heittää yksinäisyyden. Olen introvertti ja parisuhteessa, mutta haluan silti tietää että minulla olisi tärkeitä ihmisiä ympärillä, haluaisin tuntea että joku muukin kun parempi puolisko välittää. Kun sanon jollekkin olevani yksinäinen, kuulen "et sinä voi olla yksinäinen, sullahan on kumppani!" Jep onhan mulla kumppani, muttei perhettä eikä ystäviä.
    Onko liikaa pyydetty jos haluaisin sosiaalisuuspäissäni pitää yökyläilyt muidenkin kun pehmolelujen kesken ja kattoa animua/leffoja syöden vitusti epäterveellistä paskaa.

    Koita jaksaa, mieti voisitko näyttää vaikka tätä tekstiä joillekki tohtoritädeille, jos se vaikka herättäisi heidät pois siitä horroksesta. Oot huippu ja kiitos tästä tekstistä! \o/ ♥

    ReplyDelete
  6. Minäkin kuulin tuota samaa kun kävin lääkäreillä ja psykologilla - näytät niin kauniilta että varmasti pärjäät. Missä vaiheessa ulkonäöstä tuli se mittari millä katsotaan masentuneisuuden taso? Minä laittauduin aina viimeisen päälle koska häpesin masennustani enkä halunnut, että kukaan saa tietää että olenkin aivan rikki sisältä. Ja myös sen takia, etten kehdannut lähteä ulos ilman meikkiä koska koin olevani niin ruma ja vastenmielinen. Juuri psykologien ja psykiatrien luulisi olevan niitä ihmisiä jotka osaavat katsoa pintaa syvemmälle ja keskittyä siihen mitä siltä suusta tulee. Toivottavasti saat ammattitaitoisempaa hoitoa ja sellaisen psykologin, jota oikeasti kiinnostaa mitä sinulla on sanottavaa! Paljon jaksamisia :-)

    ReplyDelete
  7. Vetää sanattomaksi tällainen. Eihän sitä apua huvikseen haeta. :<

    Itse törmäsin samanlaiseen käytökseen, kun kävin ravitsemusterapeutilla, koska olin huolestunut omasta ruokailustani. Hän vain totesi minulle, että syöt selkeästi liian vähän, mutta kun sulla on "kaikki hyvin" niin rupeat vain syömään enemmän... Niin no, no shit, mikäköhän mahtoi olla se syy, että lähdin hakemaan apua alunperinkään. :/

    Tsemppiä sinulle ja toivottavasti saat ansaitsemaasi hoitoa! Toivotan sinulle myös jaksamista ja sisua. <3

    ReplyDelete
  8. Ouuuh, pystyn niin samaistumaan. Suoraan sanottuna perseestä, ku joutuu oikeesti miettimään syyllisyyden tuskissa meikkaako vai ei, ku on menossa esimerkiks psykologille tai kouluun. Varsinki jos sanoo tai on just sanonu, et väsyttää, masentaa tai on jollain tapaa voinu huonosti, sillä eihän ketään voi masentaa jos on aikaa huolehtia ulkonäöstään.. Joopa joo.

    Multaki on usein polilla sun muualla kyselty et onks se meikki jonkinnäkönen piilo tai maski mitä ei "uskalla poistaa", vaikka se nimenomaa on vaan osa omaa tyyliä ja sitä miltä nyt haluu millonki näyttää. Luulis ammattiauttajien nyt sentää ymmärtävän et ulkonäöllä ei oo aina samanlaista merkitystä. Kaikki ollaa kuitenki yksilöitä ja se mikä toisella tarkottaa jotain, voi jonku toisen kohalla tarkottaa jotain ihan muuta..

    ReplyDelete
  9. Oon seurannu sivusta sun blogia enkä ole koskaan kommentoinut sulle mitään, MUTTA NYT! Tää aihe, että '''on niin kaunis ettei voi olla mitään ongelmia''! Ei herranjumala, mulle on käyny monta kertaa samalla tavalla kun oon ollut jossakin juttelemassa asioistani ja olisin halunnut että asioitani kuunneltaisiin, mutta ei kun kerta on laittautunut ja kaunis niin ei kertakaikkiaan oteta vakavasti. Näitä typeriä muka lääkäreitä on siis enemmänkin täällä ''hyvinvointi valtiossa''....

    Mahtava postaus, pus <3

    ReplyDelete
  10. Hyvä kun nostit kissan pöydälle! :) Tottakai kaikki tälläiset asiat pitää saada julki. Teksti ainakin kolahti muhun ja luulen että moniin muihinkin. Liian usein muutenkin katsotaan mitä ihminen on ulkoa, eikä sisältä. Tässä oli tosi hyviä pointteja ja toivottavasti tää sun teksti aukaisi ihmisten silmiä! Oot rohkee ja oon seurannut sua jo pidemmän aikaa somessa, oot todellinen inspiraation lähde! Keep going! ♡

    ReplyDelete
  11. WORD! Siis halleluja että joku uskaltaa kirjottaa tästä! Itsellä kanssa tullut ammatti-ihmisiltä vastaan samankaltaisia kommentteja... puhumattakaan sitten ihan perustyypeistä. Jos ihminen on yhtään viehättävä tai panostaa ulkonäköönsä, ihmiset suhtautuu henkilöön sillä mentaliteetilla, ettei ois mitään oikeutta olla surullinen. Siis mitä paskaa.

    Mut sulle niin paljon respektiä tän julkasemisesta!!! Oot supercool.

    ReplyDelete
  12. tosi hyvä kirjotus ja oot niin oikeessa tän asian suhteen, monesti ''ammattilaiset'' tekee täysin vääriä oletuksia ulkonäön takia.

    mulla taas ei ole ongelmana se että olisi hoidosta puute vaan toisinpäin, siitä että sitä nk. tyrkytetään joka paikassa. tykkään pukeutua tummiin vaatteisiin, harmaata, mustaa ja muuta tälläistä mukavaa. useampi lävistyskin on naamassa, ja tatuointejakin löytyy. tämän kaltasen ulkonäön takia on monesti kyselty että olenko masentunut tms. se että pukeudun tummiin ja olen lävistetty useampaan otteeseen ei tarkoita että olisi masentunut. en ole masentunut, enkä itsetuhoinen. voin hyvin ja asiat menee niikuin pitää. silloin tällöin vituttaa mutta sehän on ihan tavanomaista, jokaista kiukuttaa silloin tällöin, ei kukaan ole 24/7 iloinen.

    btw, ihan vitun hyvä lopetus, ''Terveisiä stalkkaaville poliklinikan työntekijöille.'' naurahdin ääneen. :'D

    ReplyDelete
  13. Oon varmaan eka joka luki sun tekstin kyyneleet silmillä. Mutta itellä on ollu niin saatanan kauan aikaa masennus/ahdistus, josta pääsin hetkellisesti eroon kun lopetin lääkityksen (myrkyt) yli puolivuotta sitten. Ja nyt alkoi sitten taas, eikä siihen tarvita kuin useampi negatiivienn lause (ja kaamos), joka laukaisee jumalattomat ahdistuskohtaukset.
    Mitään muuta en halua ollakkaan, kuin olla TERVE, koska tämä sairas mieli tappaa hiljalleen.
    Elämän motoksi voisi aina vinkata: "trust noupadi" koska tottahan se on.
    Ei kukaan psykologi ole varmaan koskaan sairastanut vakavasti mitään mielensairautta, koska eivät kykene
    samaistumaan potilaan tunteisiin, mikä on sinänsä ihan järjetön sääli, sillä se vain ruokkii potilaan pahaa oloa.
    Sä olet potilaana niille 'psykologeille' sä oot se joka määrää. Kuullostaa aivan sairaalta miten sulle vaihdetaan/annetaan niin 'montaa' lääkitystä. Mielilääkkeet on myrkkyä. Mutta en väitä etteivätkö ne auttaisi, mulla sairaus vain kroonistui mömmöjen myötä ja nykyään se on enää vain tätä kausimasennusta.
    Tärkeintä nyt on että kuuntelet ensisijaisesti itseäsi, Tanja. On hyvä olla itsekäs ja suojella itseään.
    Turhaan sitä ketään pirttihirmuksi kukaan hauku, jos haluaa suojautua paskalta maailmalta ja ihmisiltä.

    jaksuja <3

    ReplyDelete
  14. Kävin itse alle parikymppisenä juttelemassa säännöllisesti psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja hänen suustaan kuului myös "ei sulla voi olla masennusta, koska oot nuori, laiha ja kaunis ja sulla on elämä edessä" haha, vai niin. hän itse oli lihava keski-ikäinen ja tod. näk. työhönsä kyllästynyt. Että kyllä näitä tapauksia riittää. Niihin aikoihin kärsein vaikeasta masennuksesta, pahoista uniongelmista, lukuisista epäonnistumisista monella elämän osa-alueella ja olin viittä vaille valmis päättämään päiväni.

    Tavallaan ymmärrän tuon psykologin kommentin ristiriitaisesta käytöksestäsi, sillä todella harva jaksaa vaikeasti masentuneena panostaa ulkonäköönsä, mutta ei se tarkoita etteikö poikkeuksia olisi. Itse kuuluin tähän massaan, jota ei kerrassaan meikkaaminen tai pukeutuminen jaksanut kiinnostaa. Myöhemmin olen toisin kärsinyt keskivaikeista masennuksista ja silloin olen kyllä taas jaksanut meikata, jo ihan senkin takia, että se piristää omaa oloa. Kyllä hoitohenkilökunnan pitäisi ymmärtää, että meitä on moneen junaan...

    ReplyDelete
  15. Mulla on sama juttu: en näytä sairaalta, joten en voi olla sairas. (Miltä sairas sitten näyttää, en tiedä.) Oon mies, joka on ravannut lääkäreillä ja psykiatreilla kaksi vuosikymmentä. Mun ongelma on se, että vaikka olisin miten masentunut tai kivuissa, niin kodista ulos lähtiessäni haluan näyttää siistiltä ja huolitellulta niin vaatteiden, hiusten kuin kaiken muunkin osalta. Tuntuu että se on ainoa asia mihin elämässäni voin vaikuttaa, joten haluan sen asian olevan hyvin. Ja siksi monet lääkärit ja psykiatrit eivät ole ottaneet mua vakavasti.

    Nuorempana ajattelin, että ehkä asia iän karttuessa muuttuu. No, jonkin verran kyllä muuttui, mutta ei paljoa. Sulla on ulkonäön lisäksi vielä nuoruus "riesana", joten joudut kohtaamaan noita ennakkoluuloja vielä todella paljon, valitettavasti :( Mutta koeta kestää, viiden idiootin psykiatrin jälkeen kuudes saattaakin olla fiksu yksilö. Nuorena kuvittelin kaikkien karmeiden kokemusteni jälkeen ettei fiksuja psykiatreja tai lääkäreitä ole, mutta ei ne ole pelkkää urbaania legendaa, kyllä niitäkin on :)

    Voisin jatkaa tästä aiheesta vaikka kuinka, mutta ehken kuitenkaan paasaa tässä enempää. Ennakkoluulojen kanssa luoviminen on tosi raskasta, mutta kun ikää on tullut 10 vuotta lisää niin on todella ilonen siitä, ettei nuorena antanut periksi ja tappanut itseään. Paljon tsemiä sulle :)

    ReplyDelete
  16. En voi sanoa muuta kuin että mahtavaa, että kirjotit tästä! <3 Etkä varmasti ole tän asian kanssa yksin. Mulla tuli ihan tippa linssiin, maailma on välillä niin epäreilu ettei mitään rajaa. Kaikki tuossa tekstissä oli mullekin niin tuttua, oon ite kokenu ihan saman monta monituista kertaa. Tosi törkeetä käytöstä "ammattilaisilta", joiden kuuluis just keskittyä johonkin ihan muuhun kuin siihen mitä pinnalle näkyy. Eikö ne yhtään ajattele miltä toisesta tuntuu kuulla tuollasta.

    En ymmärrä itsekään tuota, että miten itsensä iloksi laittautuminen olisi este sille että voisi olla masentunut. Juurikin tuo lause, että "Kun jaksat noin paljon laittautua niin kyllähän sä jaksat vaikka mitä" saa mut nauramaan. Mulle on sanottu noin niin monesti, että lopetin itsekin kaikki käynnit koska jokaikinen kerta aiheet pyörivät mun ulkonäön ympärillä ja onpas sulla kivat hiukset jne... Ongelmia oli vaikka muille jakaa, eikä apua herunut kun sitä eniten tarvitsin.

    Mut tsemppiä sulle Tanja ja toivon että löydät jostain sellasen ihmisen joka osaa katsoa pintaa syvemmälle ja saat kaipaamaasi apua <3 vaikka siihen menisikin aikaa, ei tää maailma niin läpimätä voi vielä olla <3

    ReplyDelete
  17. Loistava kirjoitus! Itsekin olen törmännyt just tuohon samaan..."ai, no mut et sä kyllä näytä pahoinvoivalta, noin nätit meikitkin ja tukka laitettu..." "ai et oo syöny Etkä nukkunut viikkoon, kyl sä mun silmään näytät normaalipainoiselta ja hyvin nukkuneelta"... lävistysten ja erikoisten hiusten takia on epäilty huumeidenkäyttöä, josta udeltiin moneen kertaan, kuuntelematta mikä oikeasti on hätänä. Tsemppiä sulle! Ja kaikkea hyvää ja kaunista.

    ReplyDelete
  18. ite sorruin siihen, että menin sossuun tahallaan spurgun näkösenä, tukka paskasena, ilman meikkiä ja kulahtaneissa verkkareissa ihan vaan sen takia, että tiesin ite ihan hyvin, etten jaksa pysty kykene kouluun/töihin/sosiaaliseen kanssakäymiseen ja jos mulla ois ollu meikit naamassa niin varmasti ois käsketty hakee töitä. ojasta nousseen näköstä vaan säälittiin ja kyseltiin oonko päässy kuukauteen sängystä ylös. ja tuli niin idiootti olo itelle kun ripsipidennysten kanssa sossuun meneminen hävetti vaikkei oikeesti ole syytä hävetä. kyllä sillä ulkonäöllä ikävä kyllä on merkitystä.

    ReplyDelete
  19. Olen täysin samaa mieltä ja ymmärrän täysin. Et uskokkaan kuinka monta kertaa oon lukenut sun kommentteja esim. Instagramissa ja nähnyt juuri näitä "mut sähän oot kaunis" kommentteja, jolloin on tehnyt mieli sanoa jotain niiin rumaa. Itse olen myös kohdannut tätä "mutta sullahan on meikkiä, etkö sanonut olevasi väsynyt?" tyylistä juttua ja muuta millä on vähätelty mun tuntemuksia. Tyyliin että "no sähän seurustelet" tai "no sullahan on opiskelupaikka". Tulee itselle vaan olo että jaa, no sori, elämä onkin heti parempaa. Toivon paljon voimia sulle ♥ Oot mahtava

    ReplyDelete
  20. Sä oot just ihana tollasena! Ilman sua en olis uskaltanu olla oma itseni. Sä oot yks niistä jonka avulla uskalsin alkaa pukeutua erikoisiin vaatteisiin ja olemaan vaan se, mitä mun kuuluu olla.
    Mut tää mitä mä just luin... ei helvetti.

    ReplyDelete
  21. Pystyn niin samaistumaan tähän ulkonäön perusteella arvostelemiseen.
    Tiiättekös ku ekaa kertaa menin nuorten psykiatrian osastolle niin tää ohjeistaja täti aulassa pisti aikamoisen henkisen nyrkin naamaan. Samssa rakennuksessa on nimittäin myös narkkarien osasto. "Nii, ootko menossa tonne vierotusosastolle, vai?" The actual fuck really!

    Lisäks törmää tähän et omat sukulaisetkin on ulkonäköä vastaan. Mulla oli jossai välissä masennusjakso (kaksisuuntanen mielialahäiriö siis) ja mummi länttäs toisen henkisen nyrkin naamaan. "No jos vaikka lopettaisit hiusten mustaks värjäämisen ja pukeutuisit vähän värikkäämmin voisit olla hieman pirteämpi." Ja ihan kuin se että pukeudun ns. gootti tyylisiin vaatteisiin vaikuttais mitenkään perinnöllisesti saatuun sairauteen...

    (Laitoin tän nyt anonyyminä koska reasons...)

    ReplyDelete
  22. I understand too well what you mean by this, wich is really sad. No-one should have to waste their time going to a "professional" who is only interested in the way we dress or look and always try to find all the "answers" in your makeup. Mu psychiatrist said the same thing to me, it makes me wonder what they say to people who they do look upon in a different way, if they think someone is ugly, then is this person allowed to feel bad about their appearence? Myself I have always been skinny, and because of this I was told I had no reason to feel ugly, to dislike myself, I did not even have a reason to feel bad when people did not care about me, because since I was skinny I was what everybody wished for and should be happy with that. and that's what is so sick...you start feeling guilty like a bad person because you don't have the same shallow view of peoples appearances as they do... it's not right at all. it does not matter what other people think of you or wiew you as, when it's about psychic health, and someone working with this should know that better than anyone else. A lot of the people generally viewed as most beautiful and also get a lot of attention for it, don't feel the same way themselves and people who feel they look ugly hate these people for still not being happy... I understand both parts.. People always want what they can not have, and it's always so har d to understand how someone can lose the light in their life when they have the thing you desire the most in the world..

    ReplyDelete
  23. Olen itsekin joskus kuullut samankaltaista kommenttia ammatti-ihmisiltä ja se sai minutkin ihmettelemään että mitäköhän v*ttua nyt taas. Sain lievemmän diagnoosin sen perusteella että jaksoin vielä laittautua. Ei ole mun mielestä yhtään "säälittävää" kirjoittaa tällaisesta asiasta, kyseessä on ilmeisesti aika yleinen ilmiö mielenterveyshuollon keskuudessa... Tsemppiä♥

    ReplyDelete
  24. Ihan mahtavaa, että uskalsit jakaa tän!
    Karua että tuommosissa ammateissa työskentelevät ihmiset pystyy suoltamaan tuommosta paskaa suustaan. En oo ite ikinä ollut tekemisissä psykologien kanssa, mutta aina jaksaa ihmetyttää kaikki kertomukset, joita sen alan "ammattilaisista" kuulee.
    Jaksamista sulle, toivottavasti saat tulevaisuudessa asiallisempaa kohtelua! :-)

    ReplyDelete
  25. Ei luoja että mua vituttaa sun puolesta.... Nää ihmiset ei suoraan sanottuna vaikuta ollenkaan päteviltä ammatteihinsa kun noin kohtelevat sua. Itellä ei oo ihan samanlaisia kokemuksia, ehkä enemmänkin jotain päinvastaista. Nimittäin yhessä paikassa yks hoitaja tuli sanomaan että mun pitäis vaihtaa sukkahousut joihinki muihin koska ne oli vähän rikkinäiset, mikä ei itteäni vaivannu koska ne näytti mielestäni ihan hyviltä niinkin. Noh, kävin sitten vaihtamassa ne, kun en jaksanut väittää vastaan kauheasti.

    ReplyDelete
  26. Tiedän mistä puhut, ja ymmärrän sun tuskan tuon asian suhteen :( Hoitohenkilökunnan ei todellakaan kuuluisi käyttäytyä noin! Suosittelen ottamaan asian esille hoitavien henkilöiden kanssa, ja jos se ei auta niin kannattaa tehdä potilasasiamiehelle valitus aiheesta.

    Parempaa viikon jatkumista! :)

    ReplyDelete
  27. Kirjoittaminen on tosi hyvä tapa tulla ymmärretyksi. Silloin pystyy rauhassa mietiskelemään, miten asian ilmaisee, ja pystyy kertomaan järkevämmin ajatuksistaan. Kannatan ehdotusta, että sinunki nämä työntekijät vois tajuta enemmän, jos saisivat lukea vaikka tämän tekstin, tai jonkin, jonka kirjoitat vain heitä varten.

    Voimia <3

    ReplyDelete
  28. mulla on tullut pari kertaa koulun terkkarille/kuraattorille kutsu ja siellä ollaan kyselty että onko mulla kaikki hyvin, miten kotona menee, onko rahahuolia. vähä hämmästyneenä oon ihmetelly että mistäs tämmönen ja kuraattorilla ollessa se sitten päräytti että kun "näytän masentuneelta". koulussa oli jakso jolloin ei ollut teoriaa vaan oltiin kokoajan työvaatteet päällä niin tästä syystä en kokenut että pitäis pukea mitään verkkareita hienompaa tai meikata tai laittaa hiuksia kun ne on kuitenki suojakamppeiden alla piilossa. siitä sitten saivat sen kuvan että mulla ei oo kaikki kunnossa........aifjafijafjsafjfajafsdj

    ReplyDelete
  29. Samaistun. Aivan eeppistä shittiä siullakin ollut, sympatiani ovat puolellasi aivan sata-nolla. Jaksamista. <3

    ReplyDelete
  30. Huhhuh, melkosta paskaa. Ihan niinkuin se poistais sen masennuksen kun on edes joitain asioita elämässä mistä nauttii. Olisivat tyytyväisiä tuolla poliklinikoilla. Musta on hyvä että joillakin on asioita mitä tykkää tehdä, sun tapauksessa meikkaaminen. Ihan niinku pitäis olla sängyn pohjalla tuijottamassa kattoa päivät pitkät ilman että edes yrittää elää? Tuntuu että vasta tuossa vaiheessa saa kunnolla apua. :( Asiat päästetään aina niin huonolle tolalle ku mahollista.
    Ja voin kyllä sanoa että kauniit joutuu kärsimäänkin välillä. Olin töissä kesällä kahvilassa ja mulla oli nuori tyttö siellä pari viikkoa töissä myös ja eräs mies sitten jutteli hänen kans musiikista ja kyseli että onkos jotain musiikillisia harrastuksia. Kun ei ollut niin mies vaan sanoi että "no eihän sun tarvi osata laulaa kun on tuota ulkonäköä!" ja tää ukko oli joku nelikymppinen ja tyttö 17, hyi jeesus. :D Ei ollu tää kesätyöntekijä hirveen mielissään.
    Mulleki oltiin jossain vaiheessa kateellisia kun vielä jaksoin meikata joka päivä ja olin myös laihempi (XD) ja käytin silmälasien sijaan piilareita. Yks oma kaverikin myönsi suoraan että kadehtii mun ulkonäköä ja blogiin tuli tosi rumia kommentteja, jotka vaikutti ihan vaan kateellisten paskanjauhannalta. Musta myös puhuttiin johonki aikaan paskaa kylillä. Nykyään kun en jaksa enää meikata ja laittaa tukkaa ja piilareita niin ihmiset on olleetkin mulle paljon mukavempia. :D Ja luulen myös iän myötä asian helpottaneen, kun entiset paskanjauhajatki on kasvaneet. Vähän vois laihduttaa ja näin pois päin mutta en todellakaan halua muiden käyttäytyvän mua kohtaan paskasti enää. Kyllä yläasteikäsenä siitä sai kärsiä ja jäljet on jääneet.
    Jokaisen kuuluis saada näyttää ihan siltä miltä itse haluaa! Ja jos nuo sosiaalityöntekijät on noin idiootteja niin kai ne sitten pitää jättää omaan arvoonsa. :D Miten voi olla noin typeriä psykologeja edes olemassa, luulis että ne on koulutettu hommaansa...

    ReplyDelete
  31. I know this towell myself. I don't get help anymore simply becouse you only get the same fucking answer. "you are to beautiful for being ill" God that sentens makes me wanna vomit...

    ReplyDelete
  32. Vähän lievempi kommentti, mutta mun terapeutti joskus kysyi että käytänkö teräviä piikkejä (taisi olla pelkkä niittiranneke...) siksi että haluaisin työntää ihmisiä pois :DD

    Itse asioin virastoissa yms. ulkonäöllisesti melko normilookissa, jonka tosin voi helposti tulkita 'alipukeutumiseksi' siitä yksinkertaisesta syystä että ne päivät kun joutuu raahautumaan vituttaa muutenkin... Joka kerta mietin jos laittaisin päälle provosoivan asun, siis huolitellun niittipunkkihc gootti -kokonaisuuden, saisinko kusipään leiman ensi askelmalla sisään? Tai pelkällä raskaalla meikillä aiheuttaisin johtopäätelmiä teiniangsti kapinan yliajasta..? Tietoisesti vältän sitä riskiä, oli miten pieni hyvänsä. En uskalla mennä täysin omana itsenäni kun pelissä on kumminkin oman elämän resulssit. Aikuinen ihminen, tuntuu typerältä. Usein omalle kohdalle on sattunut yleensä mukavia ja ymmärtäväisiä asiakaspalvelijoita, mutta olisivatko olleet yhtä kivoja jos olisin näyttänyt Lisbeth Salanderilta?

    Ihmisethän tekevät päätelmiä ihan tahtomattaankin. Mä tahtoisin kuitenkin uskoa oman yleisen olemuksen ratkaisevan kanssa. Kai ne on nähneet niin lukemattomat määrät epähygieenisen oloisia reppanoita että pasmat menee sekaisin kun joku onkin jaksanut avata meikkipussin ja käyttää niitä tuotteita - eteenkin jos on taitava ja tarkka lopputulos. Mene ja tiedä.

    Mahtava kirjoitus aihe muuten n_n Toivoisin kovasti että monet työntekijätkin tän lukis! Materiaaliks johonkin niiden omiin kehityskeskusteluihin (hahaa osasto huumoria hehheh). Monet tääl miettii samoja ja hyvä on päästä näistä vähän purkautumaan 'ääneen' - omassa lähipiirissä kukaan ei tajuaisi koko jutusta omakohtaisesti juuri mitään.

    ReplyDelete
  33. Argh! Siis mä kävin masennuksen vuoksi hakee apua. Täytin samaisen kaavakkeen ja vastasin samanlailla että en tunne itseä nätiksi. No hoitaja siinä sitten alko kehumaan et niin kaunis oot höhpö höpö... Okei ehkä tarkotti tossa vaiheessa vaan tsempaten mut silleen joo... Se on sun näkemys ei mun. Sitten aina psykologille mennessä mietin että voinko mä laittautua koska AINA se ekana muistutti että ai sulla menee paremmin kun oot noin jaksanu laittautua tänään. Silleen öö ei. Vittu haluan vaan näytää edes jotenkin ihmiseltä kun astun ovesta ulos että masentais ees hippasen vähemmän ees yks asia. No, ne psykologi käynnit jäi pariin kertaan ja takasin en ole menossa. Vitutti muutenkin se, ettei vastausta koskaan saanu mihinkään. Mö kun kaipaan vuorovaikutuksellista hommaa.. En sitä perus no mitäs kuuluu kerro miten menee ja sit tyyppi istuu vastapäätä ja nyökkäilee ja kysyy kysymyksiä johon vastasin just äsken "ai susta se tuntuu pahalta?joo...hmmm... No miltäs se sitten tuntui?" No ööö mitä vit....

    ReplyDelete
  34. Tämä on kyllä ihme juttu, jos sinussa on jotain jota arvostetaan, oli se sitten kauneus tai äly, et vaan voi olla mielenterveysongelmainen. "Sähän oot fiksu, kyllä sä pääset vielä vaikka mihin". Kiitos tästä, juu, pääsinkin noin 10 vuotta elämän perusturvallisuuden ja kaiken pelkoon upottaneen trauman jälkeen masennuksesta. Ei voi olla miettimättä, kuinka oikea hoito olisi auttanut prosessissa vaan eipä sitä niin pahasti pihalla ollessa osannut vaatia, hehän olivat sentään ammattilaisia. Hyvä että teet tästä julkista,hyvä muistuttaa siitä, että jokainen ongelmainen on ongelmainen oli se henkilö muutoin mitä tahansa tai mistä lähtökohdista hyvänsä.

    ReplyDelete
  35. Onpa kyllä helvetin kummallista hoitohenkilökuntaa. Onkohan ne näitä elämässään pumpulissa kasvaneita, jotka on vaan ulkoalukenut ja päntännyt kaiken psykologiasta sitä kuitenkaan sisäistämättä eivätkä itse koskaan ole kokeneet pahempia vastoinkäymisiä.. Raah.

    ReplyDelete
  36. Lääkärin papereissa lukee: "potilas saapuu vastaanotolle aina hyvin huolitellun näköisenä". Kumma juttu, että sen huolitellun ihmiskuoren sisällä asuu mörkö, joka huutaa miten siihen sattuu ja eniten se, ettei kukaan tiedä kuinka paljon. <3

    ReplyDelete
  37. Vau, osasitpa sanoa tän asian jotenkin todella hyvin. Itsekkin oon kyseiseen ilmiöön kerran jos toisenkin törmännyt, monessa eri tilanteessa, mutta ikinä en ole tätä kenellekkään osannut selittää. Ihan uskomatonta että vielä nykypäivänäkin sekä muut ihmiset että alan 'ammattilaiset' todellakin uskoo ulkoisen olemuksen kertovan jotain ihmisen mielenterveydestä.

    Ja kyllähän se on ihan uskomatonta sontaa kun ihmiset väittävät että vain tietynlaiset ja näköiset ihmiset ''saavat'' olla esimerkiksi masentuneita. En vain käsitä kuinka hankalaa tällaisen asian ymmärtäminen muka voisi olla.

    Mutta erittäin paljon tsemppiä sinulle, oli erittäin rohkeaa jakaa tällainen teksti ja vieläpä aivan hiton asiallinen sellainen! Voin vain kuvitella kuinka raskasta on kuulla moisia kommentteja lähipiirin ja ammattilaisten lisäksi myös sadoilta randomeilta netistä.
    Paljon jaksamisia, toivon kovasti että sulla on voimia jatkaa blogiasi sillä se on usein kovinkin piristävää luettavaa :>

    ReplyDelete
  38. Upeaa, että kirjoitit tästä. Itse en olisi (ainakaan vielä) uskaltanut. Olen onneksi vain kerran saanut vastaavaa kohtelua, mutta kyllä se vaan jälkensä jättää - jos ei nyt muuta, niin syyllisyyden. Eihän mun pitäis olla sairas, kun mulla on asiat niiiin hyvin.

    Harvemmin pistän kommentteja, mutta sun blogi on ehdottomasti yksi suosikeistani. Taidokkaita meikkejä, ja aito, samaistuttavissa oleva ihana ihminen. ♥

    ReplyDelete
  39. Tää ei liity mielenterveyden naamarajaan, mutta mielenterveyshoitoon näin yleensäkin Suomessa.

    Mun elämä alko mennä viime keväänä alamäkeen yhden yksittäisen tapahtuman seurauksena. Kesällä tapahtui toinen koko mun elämän muuttanut asia ja kaikki vain räjähti käsiin. Missään ei ollut enää mitään järkeä ja musta tuntui että jokainen päivä oli vain toistaan huonompi. Mä kuljin töissä aaveena, kotona makasin sängyllä tuijottaen seinää, syöden tai itkien. Mä en keksinyt yhtäkään syytä onnellisuuteen mun elämässä. Mä en oo koskaan ollut itsetuhoinen enkä mä halunnut kuolla tai vahingoittaa itseäni. Mä halusin vaan jäädä sinne sänkyyn makamaan vuosiksi, odottamaan että joku muuttuisi ja että maailmaan yhtäkkiä ilmestyisi asia, joka tekisi siellä elämisestä arvoisen. Tota en kestänyt nyt about yhdeksän kuukautta, pahempaa vaihetta neljä ja mä en ole edelleenkään hakenut apua. Kaikki vaan siksi, että mua rehellisesti sanottuna pelottaa että joku lääkäri tai psykologi pamauttaa päin naamaa ajatuksen siitä, ettei mulla olisi ongelmaa tai että mä en olisi oikeutettu näihin ongelmiin. Suomessa on ihan helvetin vaikea päästä mielenterveyshoitoon jos sitä lähtee hakemaan muiden kuin yksityisten lääkärikeskusten kautta. Mua vain pelottaa että mut tyrmätään täysin julkisella puolella. Mitä jos ne sanoo että mulla on kaikki hyvin? Mitä mulle pitää tapahtua, että mulla on tarpeeksi paha olo päästäkseni hoitoon?

    ReplyDelete
  40. Kiitos tästä kirjoituksesta! Tälläset kokemukset ei varmaankaan oo kovin harvinaisia, eli hyvä kun otit asian puheeks. Vaikeaa olla oma itsensä, kun aina on joko liian kaunis tai ei tarpeeks laitettu. Ihailen myös sun asennetta, koska et anna muiden vaikuttaa omaan itseilmaisuusi!

    ReplyDelete
  41. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten ulkonäkökeskeinen tämä yhteiskunta on. Ajatellaan, että ihmisen suurin ongelma on se, että hän pitää itseään rumana. Jos on kaunis niin eihän sitten ole mitään valittamista. Eihän sitä muita ongelmia voikaan olla.

    Ja luulenpa, että nämä ihmiset, jotka somessa kommentoivat jotain "et voi olla masentunut, kun oot niin kaunis" tai "onhan sulla faneja" tapaista, ovat juuri niitä, jotka itse kärsivät huonosta itsetunnosta ja ajattelevat, että kauneus poistaa kaikki ongelmat ja sitten ollaan onnellisia. Kuvitellaan, että kun on kaunis ja suosittu, on turvassa ongelmilta ja masennukselta.

    ReplyDelete
  42. Todella suuresti toivon että nämä sua "hoitaneet" kaikki kävis tän lukemassa ja tajuais oman aivottomuutensa k.o. asian suhteen.

    ReplyDelete
  43. Hei! Ihan hyvä kirjoitus, ja nostit tärkeän asian esille. Jäin pohtimaan tätä aihetta oikein tosissani ja tulin johtopäätöksiin jotka tahdon jakaa kanssasi, olethan sinäkin jakanut tämän tekstin minun kanssani.

    Ensinnäkin, en oikein pääse tekstistä selville, että onko ammattilaiset todella kiinnittäneet huomiota synnynnäiseen ulkonäköösi, siis luontaiseen kauneuteesi, vai siihen että olet huolellisesti laittautunut? Koska siinä on näin maallikolle suurenmoinen ero.

    Voin nimittäin itsekin samaistua siihen impulsiiviseen ajatusmalliin, että laittautuneella ihmisellä "ei voi olla asiat ihan niin huonosti" (siis tottakai ne voi, mutta täytyyhän tämäkin näkökulma kuitenkin ymmärtää). On myös niitä ihmisiä jotka eivät enää edes muista miltä näyttävät, eivätkä varmaan edes päädy sinne poliklinikalle apua saamaan. Se että tiedostat oman kehosi, käytät sitä taidokkaan itseilmaisun välineenä ja uskallat asettaa itsesi julkiselle foorumille, on mielestäni, sanotaanko, hyvä merkki. Se voisi olla myös avunhuutoa, mutta itsehän sanot, että teet sen, että sinulle tulisi siitä hyvä mieli. Silloin se on tervettä, toivottavaa, hienoa, ja mielestäni psykologi voi sen sinulle kertoa. Hän toki kertoo sen sinulle väärällä tavalla jos sinulle jää se käsitys, että se jotenkin vähentäisi mielenterveytesi ongelmia. Voisiko kuitenkin olla niin, etteivät kaikki ammattilaiset tarkoita sitä niin? Ehkä he haluavat vain saada sinut näkemään oma vahvuutesi? Oletko siis vahva, meikkaatko saadaksesi tuntemaan olosi hyväksi? En itse tahdo mitenkään väheksyä tarvitsemasi avun määrää, mutta jos sinussa on jotain vahvuuttakin niin sitten on, ja hyvä niin.

    Sen sijaan taas, jos he todella kiinnittävät huomiota siihen miltä näytät ilman laittautumistakin, on kyseessä todella sairas ilmiö, johon toivon että keräisit rohkeutta ensi kerrallakin puuttua. Se on pelkkää misogynististä väkivaltaa, joka pohjautuu ajatukseen siitä, että naiselle riittää vain, kun hän on kaunis - siis riittävä miellyttämään miehiä. Kuitenkin me naiset olemme muitakin kuin miehisen tyydytyksen välineitä, ja meillä on myös oma ruumis ja sielu jota miellyttää, jonkin muun kuin feminiinin ulkokuoren ihannoinnin kautta. Kauniillakin prinsessalla on kaikki oikeus olla onneton.

    Puhu näistä psykologin kanssa avoimesti, ehkä pääsette tästä aiheesta yhteisymmärrykseen.



    ReplyDelete
  44. Vou. En oo ennen sun blogia lukenut, mutta tuttu linkkasi ja luin tän. Tunsin nyt pakottavaa tarvetta kommentoida, koska en ole ikinä tajunnut, että joku voisi tulkita ihmisen henkistä jaksamista noin vanhvan ulkonäkökeskeisesti. Toki joillain masennus aiheuttaa sen, ettei jaksa välittää ulkonäöstään eikä laittautua. Silti ihmiset ovat erilaisia, eikä voi olettaa, että kaikilla olisi tismalleen samat oireet. Yhtä lailla se laittautunut ihminen voi olla masentunut ja väsynyt, kuin sekin, joka ei ole laittautunut.

    Itselläni ei ole kokemuksia psykiatriselta puolelta, eikä laittautuneisuusasteistani ole huomauteltu, mutta silti jotenkin kolahti tää kirjoitus. Havahduin taas mun kuplasta tähän tosiasiaan, että jotkut voivat ajatella niin päinvastaisesti, kuin minä (mulla kun ei tosiaan ollut edes käynyt mielessä, että laittautuminen voisi joidenkin mielestä olla jotenkin täysin rinnastettavissa ihmisen henkiseen hyvinvointiin).

    Kiitos siis, kun avarsit mulle tätä maailmaa. Nyt ymmärrän, miksi kaverini oli aikoinaan niin vastahakoinen hakemaan tarvitsemaansa apua. Varmasti tollasesta tulee niin ikävä fiilis, että avun pyytäminen jatkossa ei ehkä tunnukaan niin kannattavalta, vaikka apua haluaisikin. Kaverini tapauksessa kaikki kuitenkin sujui lopulta hyvin peloista huolimatta, joten en ole onneksi menettänyt täysin uskoani alan ammattilaisiin. Hirveää silti, että sulle on tullut noin monta ikävää tapausta vastaan!

    Toivottavasti sun (ja muidenkin samaa kokeneiden) tilanne muuttuisi paremmaksi, vaikkapa jo tämän kirjoituksen kautta!

    Kaikkee hyvää sulle, ja tsemiä! Musta on hienoa, että kirjoitit tän postauksen.

    ps. coolilta vaikuttaa tämä blogi!:>

    ReplyDelete
  45. Siis noi "oot liian kaunis ollakseen masentunu" on täyttä paskaa! Ei niiku ulkonäkö määrää sitä onko ongelmia vai ei. Ei herran isä on tosi päteviä noi ammatti ihmiset....

    ReplyDelete
  46. Olen hyvinkin yllättynyt, että niin monet ihmiset ovat kohdallasi takertuneet siihen, miltä näytät ja kuinka kaunis olet ja sen takia vähätelleet itse mielenterveydellistä ongelmaa o.O Ei sen näin pidä mennä, vaikka onkin totta, että valtaosa mielenterveyspotilaista ei jaksa ulkonäkönsä eteen tehdä vaivaa. Itse henk.koht. muistan tasan yhden naishenkilön psykiatriselta osastolta, joka jaksoi meikata päivittäin (olen opiskelujen takia ollut osastolla työharjoittelussa) eikä kukaan hänelle mitään kommenttia siitä siltikään antanut. Hänkin oli hyvin kaunis niin meikin kanssa kuin ilmankin.

    Mielestäni on tosi hyvä juttu, että jaksat nähdä vaivaa ja piristää itseäsi meikkaamalla ja kokeilemalla kaikenlaisia eri tyylejä! :) Se tuntuu olevan sinun pahanolon karkotuskeino (?), niinkuin itselläni oli oman masennusjakson aikana piirtäminen (tästä jo aikaa useampi vuosi). Toivottavasti jaksat jatkossakin luoda mitä ihmeelliisimpiä, kiehtovia ja kauniita meikkikokonaisuuksia ja tyylejä, sekä jakaa niitä meille lukijoille täällä blogissa ^^

    ReplyDelete
  47. TÄMÄ. Kiitos.

    ReplyDelete
  48. Must on tosi hienoa et uskalsit kertoa vähän tarkemmin mitä sun päässä liikkuu. Ja ymmärrän sun pointin 100% vaikka mulla ei ihan samanlaisia kokemuksia oo. Multakin psykologi on kysellyt ulkonäköasioita ja kun kerroin, että tuntuu aika rumalta, sain vastauksen "Mut sähän oot tosi viehättävä nuori nainen"... Jostain syystä vitutti niin vietävästi. Kyl pitäis ennemminki keskittyy siihen et MIKS me ajatellaan itsemme olevan rumia tms. Helvetin outoa käytöstä kyl oot joutunu kokea vastapuolelta :o

    Tsemppiä <3

    ReplyDelete
  49. Ymmärrän ja olen kohdannut samaa. Ei mulla muuta asiaa ollutkaan että todella hienoa kun kirjoitit tämän! Ja tuhannesti voimia ja jaksamista. Oot hieno tyyppi!

    ReplyDelete
  50. Wow, there is some really fucked up shit going on in the head of those nurses and psychologists. I don't even know what to say to that (except for I probably hope in vain that google translate made it all sound much worse than it was...).

    I can't exactly say I never thought that you ought to feel happier - because of your talent, your creativity, your great personality and all the things that make you you - but I'm always thinking in the line of like "It's a shame this person can't feel happiness." But I know what depression is like. Even if you have many reasons to actually be happy - and might even feel truly, genuinely happy from time to time - you are still suffering from depression, you still have nasty thoughts that gnaw on you, that torture you and make you feel miserable. So when I see a person that I find really likable and lovely like you, and I realize that this person suffers from depression, what I actually think is "I wish this person could feel happier" and not "He/she doesn't 'derseve' to be depressed" or some shit like that, and I think that's the main difference.

    I think it's highly irritating that even today, in 21st century, people are still not capable of understanding and showing any empathy with people with psychological disorders or problems. That not even trained personal like the doctors and nurses are able to understand the simple principle of depression - that it doesn't fucking matter how you look, how much money you have, or if you have a stable and caring family. If it hits you, for whatever reason, you suffer from depression nonetheless. And their job is not to tell you that you're not "supposed" to be depressed, they're not even necessarily supposed to tell you anything at all - first of all, they should fucking shut up and LISTEN to the person they are supposed to care for (of course, a good therapy should also involve giving advice, asking questions etc. but I think it's clear what I mean).

    All I can say is I really, really hope you find a way - any way - to deal with your depression and achieve mental health again. Not because you are "not supposed to be depressed because of your pretty face" but because you are an amazing person and like every amazing person deserve to be happy!

    ReplyDelete
  51. Ite en oo onneks joutunut tollaista kokemaan, on joo saatettua mainita "oot sä nätti" mut se jää siihen kommenttiin. Oon kuitenkin elämän aikana puhunut varmaan yli kymmenelle sairaanhoitajalle ja psykologille, siksi mua ihmetyttää miten omalla kohdalla ei oo koskaan ollut noin epäpäteviä ihmisiä. Pukeudun tavallisesti ja meikkaan vähän joskus, siinä ei kyllä oo mitään mielenkiintoista.

    Ainut epäpätevyys mitä oon ite kohdannut on se ettei osata kertoa enä mitään uutta jota en jo tietäisi.Kannattaa tosiaan sanoa suoraan "oliko toi järkevä kommentti" "haluisin puhua muusta kuin ulkonäöstäni", kuten varmaan tiedätkin.

    ReplyDelete
  52. Oon luullut että olen yksin tämän asian kanssa. "Jos jaksat laittautua päästä varpaisiin niin miksi et muka jaksaisi käydä koulussa tai tehdä kotihommia?" Asiat ei aina ole niin mustavalkoisia. Rakastan meikkaamista ja hiustenlaittoa! Ja aina sanottiin että haluatko piiloutua kaiken tuon pakkelin taakse. Etkö uskalla olla oma itsesi ja luonnollinen?Tarpeeksi kauan kun kuunteli tuota niin rupesin itsekkin ajattelemaan että kai asia niin on. Kun ammatti-ihminen toistaa tuota koko ajan ja kuulet sen niin siihen rupesi uskomaan. Vaikka olin sitä ennen täysin sinut meikkaamisen ja meikittömyyden kanssa.

    ReplyDelete
  53. Tämä oli ihan valtavan hyvin kirjoitettu teksti. Halusin kommentoida sellaista huolestuttavaa asiaa, joka pisti silmään, nimittäin tuo, että epäilet psykologisi googlettaneen nimesi. Se on ehdottomasti asia, jota hoitohenkilökunnan ei kuuluisi tehdä, ja siitä voi tehdä joko muistutuksen terveyskeskuksesi/sairaalasi ylilääkärille tai kantelun epäasiallisesta käytöksestä aluehallintovirastoon. Lisätietoja voit kysyä myös paikkakuntasi potilasasiamieheltä, joka voi auttaa noiden em. valitusten tekemisessä.

    En halua siis lietsoa mitään valitetaan kaikesta -meininkiä, mutta sinun yksityiselämääsi liittyvien asioiden googlettaminen ei vain kuulu hoitohenkilökunnalle. Vaikka tämä blogi onkin jo tunnettu, niin google löytää paljon muitakin yksityiselämään kuuluvia asioita, jotka eivät mitenkään kuulu henkilökunnan tietoon, ellet itse tuo niitä vastaanotolla esille.

    Jos kyseessä on sellainen hoitokontakti, jota tapaat edelleen säännöllisesti, niin voit tietysti ottaa asian puheeksi. Että jäit ihmettelemään, että miksi psykologi tiesi niin tarkasti, mitä blogisi sisältää ja että ihmettelet, miksi sinun meikkaamis-maskeeraamis-harrastuksestasi tehdään niin iso numero.

    Itse meikkaamiseen liittyen tuli vielä sellainen ajatus mieleen, että monelle ihmiselle tulee jotenkin yllätyksenä, että meikkaaminen voi olla kivaa. Siis sitä ei välttämättä pidetä ikävänä asiana, mutta enemmän sellaisena rutiinina kuten jotain suihkussa käyntiä tmv. Itselle meikkaaminen, ihan arkinenkin värien levitys, on kuitenkin hauskaa ja siinä voi käyttää visuaalista silmäänsä, värejä ja saa näpertää omilla käsillään jotain konkreettista. Olkoonkin, että se konkreettinen asia tehdään omille kasvoille, mutta eihän se hirveästi erotu käsitöiden tekemisestä tai piirtämisestä. Ihmiset eivät näe meikkaamisesta tätä puolta, koska se on heidän kokemusmaailmansa ulkopuolella, ja olettavat, että meikattu ihminen joutuu käyttämään energiaa meikkaamiseen, mutta ei saa siitä itse tekemisestä mitään.

    Vähän sillisalaattikommentti, ja anteeksi jos tuo alun selitys oli ärsyttävän kuuloinen, mutta tekstiäsi lukiessa tuli niin vahvasti sellainen olo, että eihän noin saa tehdä, että oli pakko sanoa jotain. Olen itse pyörinyt noissa mielenterveyshoidon eri paikoissa joitakin vuosia ja on ikävä, miten tuurista voi olla kiinni, että oikeat ihmiset osuvat kohdalle. Itsellä sitä tuuria oli, ja toivon sitä sinullekin tulevaisuudessa.

    ReplyDelete
  54. Kyllä, nyt oli asiaaaaa!!!!!

    Kun mä tunsin oloni terveeksi terapian ja vuosien paskan jälkeen, pyysin sairaalasta mun tiedot sairaimmilta ajoilta. Järkytyin, kun siellä luki esimerkiksi jokaiselta tapaamiselta millaset vaatteet ollut päällä ja miten laittautunut -kuvaamassa oonko hyvässä vai huonossa jamassa. Suoraan sanoen mitä paskaa!

    Mutta tsemppiä sulle!

    ReplyDelete
  55. Joku muukin on huomannut tämän. Ja jaksoi pukea sen sanoiksi, toisin kuin minä. Jaan siis tätä kirjoitusta. Toivottavasti joku niistä asiaan syyllistyneistä vaivautuu lukemaan.

    ReplyDelete
  56. Kiitos. Todella paljon. Itselle tämä teksti oli äärimmäisen voimauttava. En voi kuin vain ihailla sitä, että olet uskaltanut julkaista tämän (tämä ei siis sitä tarkoita, että mitään pahaa tässä tekstissa olisi). Itse koen useasti äärimmäisen vaikeaksi kertoa hankalemmista asioista ja tästä tekstistä tuli sellainen olo, että ehkä joskus itsekin uskallan. Kiitos myös, että pidät tätä blogia, tämä on yksi niistä harvoista joita oikeasti jaksan seurata. Oon joskus vuosia sitten satunnaisessa conissa seisonut röökillä yhdessä sinun kanssa ja pari sanaa vaihtanut. Jäit mieleen mukavana ihmisenä. Tsemppiä jatkoon myös, ei tuu olemaan varmasti helppoa, mutta kliseisesti sanottuna asioilla on tapana lutviutua, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti saat jatkossa apua tarpeen mukaan riippumatta mistään muusta kuin mielentilasta.

    ReplyDelete
  57. Mulla taas on päinvastoin ja on aina ollut. Oon teinivuosista lähtien kärsinyt identiteettikriiseistä ja oli aikoja, jolloin värjäsin päivittäis mun hiukset, toisena päivänä oli pidennykset, kolmantena rastat ja neljäntenä ruma värjäämättä jätetty poikien jenkkisiili. Silloin on moneen paperiin kirjoitettu, että olen erilaisen näköinen ja muhun on aina suhtauduttu niin, että mulla ei varmasti ole kaikki hyvin. Yhdessäkin lapussa, joka on vielä tältä vuodelta, lukee "ei enää satuta itseään, naamassa paljon lävistyksiä." Olisivat nähneet mut aikoinaan, mitähän silloin lapussa olisi lukenut?! On aikoja jolloin panostan ulkonäköön ja aikoja jolloin en. Silloin kun en, mun puolestakin on kirjoitettu papereihin multa kysymättä, että ei huolehdi ulkonäöstään. Mites sitten vaikka esim punkkarit tai gootit yms äärimaastoon ulkonäöltään kuuluvat? Heitä tuntemattaankin, heistä tehdään diagnooseja.. en vain voi ymmärtää!

    ReplyDelete
  58. On pakko myöntää, että näin on käynyt minulle myös, mutta he ovat heittäneet mulle sen kortin että minulla olisi monta personallisuutta ja että olisin siis jakotautinen ihminen. Ihan vain sen takia koska joskus näytän mieheltä ja toisella kerralla femme naiselta. Tämä teksti oli pelkkää asiaa, ja oikeasti. Ymmärrän hyvinkin miltä tuo voi tuntua, samankaltaista kuraa olen saanut myös kokea psykologeilla, psykoterapeuteilla, hoitajilta yms. Ihmisten pitäisi lopettaa olemasta niin saatanan pinnallisia.

    Mutta oikeesti, mä toivon sulle kaikkea ihanaa ja hyvää, ja toivottavasti tapaat pian jonkun psykologin joka ei ole noin saatanan pinnallinen ja oikeasti on halukas auttamaan. Siihen voi mennä aikaa, mutta honestly, se on sen arvoista. <3

    ReplyDelete
  59. Todella hyvä kirjoitus, olen itsekin törmännyt samaan aiheeseen hakeutuessani vihdoin useamman vuoden tauon jälkeen terapiaan, koska seinät alkoi todella kaatua niskaan ja vietin illat kotona itkien, raivoten tai huutaen, saaden jos mitä ahdistuskohtauksia kesken puuhien enkä saanut nukuttua enää ollenkaan, kun muutenkin kärsin unettomuudesta. Ja sitten kun pääsin terapiaan, siellä keskusteltiin mun ulkonäöstä. Mä myös meikkaan ja laitan itseäni, vaikka voin ja menenkin ihmisten ilmoille myös ihan "rönttöisenä". Mullekin se meikkaaminen, ripsipidennykset, kiharat sun muut ovat terapeuttista puuhaa, jota teen että ajattelisin muuta, se on hauskaa, se tuottaa mielihyvää - ja musta se on lähes sama asia kuin jos piirtelisin tai soittaisin vaikka pianoa. Onneksi mulla on sen verran fiksu psykiatrinen sh, että se tajusi ettei mun ulkonäköni välttämättä kerro mun mielenliikkeistä mitään, että sitä on ihan oikeasti pakko kysyä, eikä yrittää päätellä mun vaatteista tai naamasta kun tulen vastaanotolle. Kertoi kuitenkin, että kuulun siihen vähemmistöön, ja mulla kuitenkin on kuulemma aika korkeat pointsit siinä masennustestissä, jota teetetään aika ajoin. Mäkin kuulemma olen "kuitenkin kaunis nuori nainen, että ei uskoisi muuten että sussa on mitään vialla, koska laitat itsesi noin nätiksi".

    Mulla on siis parantumaton syöpä ja kourallinen muita sairauksia, kiitos sen, ja löysin tänne sun kirjoitukseen koska mun blogia myös referoitiin vauva.fi -keskustelussa, joka on aloitettu tämän sun hienon, brutaalin rehellisen, bloggauksen ansiosta. Tästä pitää puhua, hienoa että puhuit! Rispektit.

    ReplyDelete
  60. Hatunnosto! Vaikea aihe, mutta hyvin kirjoitettu! Olet rohkea, kun uskalsit ottaa asian esille, arvostan!

    ReplyDelete
  61. Mulla on hieman aihetta sivuava kokemus. Sairastuin masennukseen aika nuorena, jo ala-asteella. Pahimmat ongelmani olivat suorittaminen ja koulussa pärjääminen. Tein läksyjä ja luin kirjoja kellon ympäri, nukuin ehkä muutaman tunnin yössä ja jatkoin hommia. Seiskaluokasta eteenpäin opiskelin kesäisin kesäyliopistossa. Minun oli pakko saada kaikesta parhaat arvosanat, jotta voisin antaa itselleni luvan elää. Yläasteella ja etenkin lukioikäisenä homma meni niin, että elin koulujakson mittaisissa periodeissa, joiden aikana minun oli todistettava olevani tarpeeksi hyvä (eli täydellinen) ansaitakseni elää. Usein halusin vain kuolla, ettei olisi tarvinnut enää käydä koulussa. Käyttäydyinkin hyvin itsetuhoisesti koko teini-iän.

    Kuitenkin usein jutellessani eri psykologeille, psykiatreille sekä muille minua hoitaneille tahoille törmäsin ongelmaan; lauseeseen joka meni aina jotenkin näin: "Mutta sullahan menee koulu tosi hyvin ja jaksat kuitenkin siellä käydä." Ilmeisesti lapsen ja nuoren masennuksen tasoa arvioidaan sen mukaan, jaksaako käydä koulussa. Sinänsä ymmärrän kyllä. Minä en kyllä enää muuta jaksanutkaan, en syödä, käydä suihkussa, pestä hampaita, tavata kavereita, ylipäänsä elää, en mitään. Kävin vain koulussa ja suoritin. Jossain vaiheessa sain lääkityksen ja psykoterapiahoitoa (joka oli erittäin positiivinen kuuden vuoden mittainen kokemus) kun vanhempani painostivat lääkäreitä tarpeeksi. Muistan kun äiti huusi joskus vastaanotolla, että koulu on se pahin ongelma ja pahoinvoinnin lähde. Ilmeisesti sairaanloinen pänttääminen oli merkki siitä, ettei minulla loppujen lopuksi ollut asiat mitenkään huonosti, ajattelin niin vain.

    Voimaa ja jaksamista sinulle. Toivon, että kaikki hoitoa tarvitsevat ja haluavat saisivat yhtä hyvää ja onnistunutta hoitoa kuin minä loppujen lopuksi sain.

    ReplyDelete
  62. Olen kokenut paljon samaa oman laittautumiseni vuoksi, mutta järkytyin siitä, kuinka paljon sinulle on sattunut tuollaista ulkonäköön kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta juuri psykiatrian "ammattilaisten" (!) toimesta. Paljastaa vain sen, etteivät he todellakaan mitään pyhimyksiä siellä ole, vaikka etenkin psykiatrit joskus ovat olevinaan..

    Älä kuitenkaan viillä niitä ranteita auki. Ei ne siltikään osaa katsoa pintaa syvemmälle, vaikka kädet olisivat kuin tiikerillä.

    ReplyDelete
  63. Jep, been there done that. Pari kertaa menin polille laittautuneena, en enää koskaan. Laskelmoin asuni ja ulkonäköni kun menen tapaamisiin. Pitää näyttää mahdollisimman surkealta, että ne tajuu sun olevan surkea. Olen myös alkanut kontrolloimaan, mitä puhun. Koko homma on pitänyt vetää ihan saakelinmoiseksi showksi, että saa apua. Tai ainakin juuri sitä apua, mitä kaipaa. Pitää olla tietynlainen masentunut että on ammattilaistenkin silmissä oikeasti masentunut. Itsellä vielä tulee se toinenkin piikki, maniapiikki, ja jos annan siitä mitään ilmi, olen yht äkkiä "ai kun sä voit hyvin!". Nope, olen aivan saatanan sekaisin edelleen kiitos vaan. Ja teidän pitäisi se sairaudestani tietää, unohtuiko?

    Terv, naureskelin vielä hetki sitten että mulla on kaikki mt-ongelmat paitsi syömishäiriö ja psykoosisairaus kunnes sain syömishäiriön ja taitaa sieltä nyt tulla myös psykoosisairausdiagnoosi.

    Hiphei elämä.

    ReplyDelete
  64. Mulla kanssa samantyylisiä kokemuksia. Sen oon oppinut, että jos täytyy hakea apua jostain, niin silloin menen vastaanotolle ilman meikkiä ja rähjäsissä vaatteissa. Oon huomannut, että silloin mut otetaan enemmän tosissaan.

    Mutta eniten mulle on tullut kommenttia siitä, kun joka kerta kun olen masennukseen hakenut apua, olen astellut reippaasti vastaanotolle hymyssä suin. Olen kauhean hymyilevä, ihan perusilmeeltäänkin. Kaikki pienetkin asiat saavat suupielet nykimään ja mua kutsutaan ilopilleriksi. Ei kukaan uskoisi, että olen niinkin masentunut ollut (nykyisin parantunut kyllä). Tästä sai enemmän kun tarpeeksi kommenttia psykiatreilta ja lääkäreiltä, että ethän sä voi olla masentunut ku oot noin ilosen näkönen. Just näin...

    ReplyDelete
  65. Samaa sain kuulla itsekin vuosia jokaiselta "ammattilaiselta" kenellä kävin. Ei voi olla niin että ei meinaa päästä sängystä ylös jos jaksaa laittautua jne.
    Tämä loppui kuitenkin kun sain sellaisen "oman näköisen" psykiatrin, joka istui esim. Ilman sukkia lattialla istuntojen aikana. Ainut ihminen joka ymmärsi katsoa ulkonäön ohi oli ihminen joka ei itse istunut tuohon jakkupuku maailmaan..

    ReplyDelete
  66. En haluaisi alkaa kilpailemaan, mutta itse olen saanut kylmää kohtelua jokaiselta nk. auttavalta taholta koko elämäni ihan vain sen takia että olen ollut tyttöjen keskuudessa suosittu ja aika selvästi keskimääräistä älykkäämpikin. "Opetuksia" on satanut vaikka millä mitalla. Esimerkiksi tukiasunto ja kaikki omaisuus, koska "yritän vain hyväksikäyttää järjestelmää".

    Ei ne ihmiset siellä mitään pyhimyksiä ole, vaan päinvastoin. Pienisieluisia idiootteja peilaamassa katkeruuttaan maailmaan.
    Suosittelen mielummin psilosybiiniä tai ketamiinia turvallisessa seurassa varovaisesti otettuna, kuin ns. ammattiapua. En nyt suosittele siis aloittamaan narkkaamista ja ketamiini nyt varsinkin on erittäin vaarallinen aine, mutta niiden toimivuudesta on selkeää näyttöä, siinä missä ammattiavun hakeminen on joillekin vain poliittinen itsemurha ja siten itsetuhoista.

    Kaikkea hyvää, toivoo eräs näihin asioihin omatoimisesti perehtynyt luuseri.

    ReplyDelete
  67. Tavallaan aika tuttua, joskaan en nyt meikkiä käytä, eikä ulkonäköäni kehuta. Sen sijaan olen saanut lukemattomia "opetuksia", koska "yritän vain käyttää systeemiä hyväkseni". Todellisuudessa sitä on saattanut käydä läpi sellaisen määrän paskaa ettei moni sitä välttämättä kestäisi, vaikka olisikin huomattavan älykäs ja suosittu, ja kaiken lisäksi vielä enemmän juuri sen takia.

    Pitkä kokemus on osoittanut, että kukaan ei auta sinua, jollet sinä itse. Apua saa vaikkapa ketamiinista ja taikasienistä, joiden käyttöä ei vaan voi mitenkään suositella, kun varsinkin ketamiini on erittäin vaarallinen huume. Siitä huolimatta niiden teho on osoitettu tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen, eikä ne katso sinun ulkonäköäsi niin tehdessään. Avun hakeminen kun on joillekin yksinkertaisesti poliittinen itsemurha, ja sen takia itsetuhoisuudessaan omassa luokassaan.

    Barbara Ehrenreich kertoo seuraavassa videossa siitä, kuinka positiivista ajattelua voi käyttää henkisenä väkivaltana.
    http://www.thersa.org/events/rsaanimate/animate/rsa-animate-smile-or-die

    ReplyDelete
  68. Olen myös tätä joutunut kokemaan. olin yrittänyt itsemurhaa ja makasin päivystyksessä tipassa kun nuori sairaanhoitaja tulee sanomaan "Yleensä tytöt kun yrittää itsemurhaa ei näytä tolta." Siinäkohdassa en osannut vastata mitään jao lin jo unohtanut koko asian kunnes se nyt tuli taas muistiin.

    Tulostan tämän mun työpaikan seinälle jos se on ok. Laitan sulle vielä fbssä viestiä tarkemmin!

    ReplyDelete
  69. Vähän samantapaisia kokemuksia. Aika pian opin, että minut otetaan vakavammin kun menen ilman meikkiä tapaamaan lääkäreitä masennukseen liittyen. Kerran olin värjännyt vähän hiusteni latvoja ja se kuulemma oli selvä merkki siitä, että alan olla "terveiden kirjoissa" vaikka olo oli edelleen kammottava. Käsittämätöntä, että ammattilainen ei voi ymmärtää, ettei kaikille laittautuminen ja meikkaaminen ole energiaa vievää vaan energiaa antavaa puuhaa. Toisen meikkaaminen on toisen pelien pelaaminen jne. Pitäisi olla itsestäänselvää mutta nähtävästi ei ole. Toivottavasti saat jatkossa kunnon hoitoa!

    ReplyDelete
  70. Minua suututtaa suunnattomasti puolestasi. Olen itse hoitoalan ammattilainen JA toisaalta (entinen) mielenterveyspotilas. Itselläni koko toistuvien masennusten alkusyy tulee perin mielenkiintoisesta lapsuudesta, mutta hoitoa sain vasta siinä vaiheessa, kun pikkuisen yli kaksikymppisenä jäin yksin avomieheni tehtyä itsemurhan. Vasta tämän jälkeen yhteisö (lue: läheiset) salli minulle avun, enkä siitä sittenkään kertonut juuri kenellekään. Ei ole kovin montaa ihmistä, jotka tietäisivät miten syvällä kävin. Tai no, ei minun lisäkseni kukaan, koska järki käski pitää barrikadeja myös minua hoitaneita mielenterveyden ammattilaisia kohtaan. Läheisilleni en ole ikinä voinut kertoa juuri mitään, koska minua on aina syyllistetty ja olen joutunut aina kannattelemaan muita, jos minulla on vaikeaa. Koska en ollut julkisesti sairas, sain yhteisöltä hyväksynnän yrittää elää normaalia elämää. Joku toinen olisi romahtanut täysin tilanteessani ja se kai olisi ollut normaalimpi reagoimistapa - minä puolestani en tunne mitään ja teen kaikkeni, vaikka sitten se tekeminen tappaisi minut. Valmistuin ajallaan, kestin puolisoni kuolemasta alkaneen koulukiusaamisen (kyllä, terveydenhoitoalan ammattilaiset kiusasivat minua, omaansa) ja jotenkin sinnittelin työelämään. Onneksi, se yksi ainut hyvä asia jota voin poliisilaitoksestamme sanoa: minut oli ohjattu terapiaan. Pääsin myös ihan oikean ammattilaisen vastaanotolle ja uskalsin puhua lähes kaikesta. Kiusaamiseni jatkui kuitenkin uudessa työpaikassani ja terapiasta huolimatta jatkuva stressi, kuukaudesta toiseen jatkunut unettomuus ja se, etten voinut tuntea mitään kulminoitui siihen että tuli äkkipysähdys, Oli pakko jäädä sairaslomalle. Itselleni tyypilliseen epänormaaliin tyyliini kuntouduin parissa kuukaudessa sen verran, että palasin töihin, mutta vaihdoin ainakin hetkeksi työpaikkaa. Sitten vaihdoin alaa. Näin jälkikäteen haistatan paskat suurimmalle osalle hoitoalan henkilökunnasta ja tekisi mieli itsekin käydä tinttaamassa paria pahinta paskapäätä naamaan. Mutta mitä se auttaa? Vika on heissä, eivätkä he tule ikinä kasvamaan ihmisinä tuosta säälittävästä oliosta mitä he nyt ovat. 50% ihmisistä on keskimääräistä typerämpiä ja tämä pätee myös hoitoalan työntekijöihin. On tuurista kiinni sattuuko kohdalle fiksu ja kaiken lisäksi empaattinen ihminen. Toisekseen jos ei ole itse kokenut mitään pahaa, ei voi ymmärtää millaista se on. Tämä oli se heikkous jonka itse mielenterveyspuolella työskennellessäni näin. Varsinkin lapsiin sain kokemusteni ansiosta ihan eri tavalla yhteyden kuin suurin osa muista hoitajista, koska minä ymmärsin edes vähän. Hoitoalan sisällä olleena tiedän, että alalla on todella paljon luokattoman huonoja tyyppejä ja minua suututtaa se. Mutta toisaalta meillä ei taida yksinkertaisesti olla olemassa riittävästi hyviä tyyppejä, että saataisiin heillä täytetyiksi kaikki vakanssit... On väärin, että tilanne on tämä: ihmisen pitää yrittää parantua hoidosta huolimatta. Ei niin saisi olla.

    ReplyDelete
  71. Tätä oli hirvee lukea. Ihan vaan siksi, että tietää millaista se on ja tuli niin niin vihaiseksi. Itse lopetin psykologilla käynnin koska kerroin syömishäiriöstäni, ja minua ei uskottu koska olen isokokoinen. "Ei lihavilla ole syömishäiriöitä." Moni tuttunikaan ei voi koskaan laittautua mennessään näkemään psykologejaa, koska meikkien takia he ovat mystisesti parantuneet. En vaan ymmärrä. Jos edes alan ammattilaiset ei tällaista asiaa voi ymmärtää, niin en kyllä tiedä et kuka sit ymmärtää.

    ReplyDelete
  72. Tää on tätä. Valitettavasti. Itse ravasin kanssa kaikenmaailman kallonkutistajilla ja mua käskettiin olemaan onnellinen kun olen kaunis ja osaan laulaa ja mua syyllistettiin siitä et "monella muulla on vähemmän". Sit otin tatuointeja ja yhtäkkiä olin mielisairas sen takia. Hmmm tää on tätä.

    ReplyDelete
  73. Täällä myös yksi "liian kaunis sairaaksi". *teleporttaa voimahalin*

    ReplyDelete
  74. Mäkin kirjoitan anonyymina, en halua yhdistää näitä asioita blogiini.

    Tein heti ensimmäisestä lääkärikontaktista juuri niin, että jätin tahallani laittautumatta ja kiskoin päälle verkkarit ja college-paidan. Pelkäsin, ettei mua oteta tosissaan ja siksi tein noin. Ja ensimmäinen yleislääkäri jolle menin, ei satavarmasti olisikaan ottanut tosissaan ellen olisi näyttänyt tietoisesti siltä miltä näytin. Määräsi lääkkeitä, ja kannusti sanomalla "mietipä miten rankkaa on sitten, kun on työpaikka ja lapset ja parisuhde ja talolaina, sitten sitä vasta rankkaa voikin olla". Tavallaan hyvällähän se tuon tarkoitti, mutta ei se kyllä siltä tuntunut. Saman yleislääkärin mielestä äitini yrittää elää kauttani vaikka ei totuus voisi kauempana olla.

    Onneksi löysin psykologin, joka ymmärtää mua olin sitten laittautunut tai meikittä. Olemme molemmat aika samantyylisiä, akateemisia ja vähän taiteellisia. Eli kyllä se hoitosuhde vaatii muutakin kuin potilas-psykologi-asettelun. Mulla meni onneksi kerrasta oikein ja jokaisesta terapiaistunnosta saan ajateltavaa ja voimia elämään. Psykologi on oppinut myös lukemaan mua tosi tarkkaan, näkee milloin olen väsynyt vaikka en itse sitä tiedostaisikaan ja huomaa myös ne hyvät hetket.

    Todella paljon jaksamisia sulle. Inhottavaa, että Suomessa joutuu tekemään niin paljon asioita jotta saisi apua. Apua tarvitsevalle asiat pitäisi hoitua helposti kun taas nykyinen tilanne on pikemminkin se, että jos sairastut niin byrokratia moninkertaistuu ja mitään hakemusta ei osaa täyttää oikein eikä apua siihen saa.

    PS. Sossulla käydessäni laittaudun tieten tahtoen vaatimattomasti (en suoranaisesti rumasti) ja otan supernöyrän asenteen. Pyytelen anteeksi loisuuttani ja kiittelen vuolaasti, vaikka jo nyt mun kohdalla on tehty paljon virheitä käsittelyissä. Tämä on ainoa keino, jolla saan turvattua elantoni.

    ReplyDelete
  75. Kiitos tästä. Kirjoitin pitkän strooin Lillan blogitekstin alle samaisesta aiheesta, käypä lukemassa sieltä kokemuksiani. <3

    ReplyDelete
  76. Mielettömän hieno ja rohkea kirjoitus!

    Minä olen aikuisiällä istunut terveyskeskuslääkärin edessä apua rukoillen ja saanut vastaukseksi
    "Ei sinulla mitään todellista avuntarvetta kyllä ole. Sinähän olet saavuttanut elämässäsi kaiken mitä toivoa voi - sinulla on työpaikka, puoliso, lapsi, koti ja säännöllinen elanto ja sinä näytät siistiltä ja hyvin toimeentulevalta. Mitä muuta ihminen voi elämässä toivoa?"

    www.mangosforflamingos.com

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä olen saanut kuulla jopa perheenjäseneltäni, veljeni vaimolta, kertoessani lapsuuden traumani, jotka he ovat nähneet vierestä ja yrittäneet jopa aikoinaan puuttua (alkoholistiperhe, rajattomuus, ryyppääminen 13-vuuotiaasta lähtien vanhempien kanssa yhdessä) sekä lisäksi kerrottuani salaisuuden, jota olin kantanut koko elämäni yksin (seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena), että "sinä ajattelet nykyään kaiken mustavalkoisesti - sähän olet perheestä, jossa on aina ollut rahaa, uusia autoja ja teitä on kadehdittu".

      ...

      Delete
  77. Oon ite ollu masennuksen takia hoitojaksoilla ja käyn yhä edelleen vuosienkin jälkeen psykiatrilla. Joka kerta saan itse kuulla kuinka olen taas lihonut, ja voi herran jestas kun on taas paino noussut. Monesti olen kysynyt että miten tämä mitenkään vaikuttaa mun mielenterveyteen ja pääkopan sisältöön. no joo, ehkä mässäilen liikaa, mutta se että se on se ensimmäinen asia mitä lääkäri kysyy, ei koskaan että "No miten on menny? Kuinka voit tänään?" Psykiatrit sitten vaan saattaa todeta että hei, oot läski, sulla on itsetunto ongelmia, et oo oikeesti masentunu, ei sulla mitään hätää ole. Kukaan ei koskaan panosta tarpeeksi siihen mitä potilailla on oikeasti sanottavaa! Eihän ketään voi parantaa jos ei kuunnella ikinä. Sitten lyödään vaan lääkkeet käteen ja sanotaan "No oli kiva ku kävit, toivottavasti et oo sairas enää näiden jälkeen". Raivostuttavaa, ei tästä koskaan voi täysin parantua.

    Mun kommentti on ehkä maailman turhin mutta, sun postaus kylllä osu asian ytimeen!

    ReplyDelete
  78. En voi tarpeeksi kiittää, että nostit tämän aiheen esille. Itse en siihen valitettavasti pystynyt.

    ReplyDelete
  79. Kiitos tästä postauksesta!<3 On ihanaa, että joku uskalsi nostaa tämän aiheen pöydälle ja muidenkin pohdittavaksi! Oon huomannut ihmisten kanssa keskustellessa, että näitä psykologeja ja muuta epäasiallista hoitohenkilökuntaa löytyy ympäri suomea ja ongelmien vähättelyä löytyy joka paikasta.

    Itse oon kokenut saman, mutta syömishäiriön ja masennuksen puitteissa. En voinut kuulemma olla sairas, koska en ollut alipainoinen. Oikeastaan lääkärit eivät keskittyneet ollenkaan syömishäiriöön vaan täysin muihin asioihin.

    Ilmeisesti nykyaikana kaikessa on naamarajat...
    Kiitos kuitenkin vielä kerran postauksestasi! On hienoa tajuta, ettei ole yksin kokemuksiensa kanssa. (:

    ReplyDelete
  80. Hieno kirjoitus! En ollut edes ajatellut tällaista ennen kuin nyt, ja tajusin että olen itsekin samaiseen törmännyt. En ole mikään meikin suurkuluttaja, joten olen käynyt puhumassa ilman meikkiä ja pienessä meikissä juttelemassa, ja kun ei ole meikkiä, käytös on todella erilaista. Näytän väsyneeltä, kysytään onko itkettänyt jne.. Kun taas on meikkiä, niin kehutaan että näytän pirteämmältä ja kysytään voinko paremmin. Apua sentään...
    Toivottavasti stalkkaavat hoitajat ottavat neuvosta vaarin jos tämän lukevat ja tuntevat edes vähän häpeää.
    Toivon myös että moni mielenterveysalalla oleva lukee tämän ja miettii omaa suhtautumistaan meikillisiin ja meikittömiin potilaisiinsa.

    ReplyDelete
  81. Tää on ehkä vähän liiankin tuttua. Multa evätiin pääsy alunperin nuorisopsykiatriselle, koska "sähän näytät niin hyvältä, ei sun tarvii tänne tulla, rupeet vaan nukkuun paremmin niin kyllä se siitä". Hain sinne toistuvien itsetuhoisten ajatusten ja unettomuuden takia. Unettomuus ei lähe sillä et joku kääkkä sanoo sulle et "rupeet vaan nukkuun paremmin". Sehän meni sitten siihen että koitin tappaa itteni, ja sitten sain kiirellisen lähetteen polille.
    Seuraava ongelma tuli vastaan kun tykkään lävistyksistä, se on yks tapa millä tunnen itteni kauniimmaksi ja mistä oikeesti tykkään. Poliklinikan "ammattilaiset" sano, että jos vielä otan lävistyksiä, niin se on sitten lähete osastolle, koska "sehän on selvä merkki itsetuhoisuudesta, kun haluat että joku tunkee neuloja läpi sun ihosta". Okei, itse en tiiä mistä se mieltymys lävistyksiin johtuu, mutta jos se saa mun olon hyväks ja kauniiks, niin mitä väärää siinä on??
    Toivon oikeesti että joku siellä klinikalla stalkkeroivista työntekijöistä lukee tän sun postauksen ja nää kommentit, ja ymmärtää mitä ne tekee siellä, kun sanoo mitään tollasta. Teijän pitäs olla niitä koulutettuja ammattilaisia.

    ReplyDelete
  82. Itselläni on tullut vastaan kommentteja siitä, kuinka olen 'niin viisas, että osaan kyllä ratkaista tilanteen' ja 'osaathan sinä ajatella ja suunnitella, mikset vain tee?'. Juuri tällaista oli oma nuoruuteni kun oletettiin, että osaan ottaa vastuun ja tehdä oikein, mikä taas käänsi mut todelliseksi perfektionistiksi ja itsensä mollaajaksi. Silti kaikki psykologit/terapeutit/hoitajat ovat aina moista möläytelleet jossain vaiheessa hoitosuhdetta, vaikka tietävät tasan tarkkaan mun panikoivan ja ahdistuvan liiasta vastuusta ja oletuksista. Lisäksi myös tuo paino; 'Ei sulla mitään syömishäiriötä ole kun olet ihan normaalipainoinen'. Ei toki - muuten vain menetän ajan ja paikan tajuni ahmiessani ja unohdan, mitä kaikkea edes olen syönyt... Kunnes lopulta päädyn halaamaan pyttyä. Tämä kaikki on normaalia toimintaa, eikä siitä tarvitse huolestua, sillä olenhan minä sentään normaalipainoinen. Vielä.

    Joskus kyllä olisi hyvä, jos nämä 'ammattilaiset' kuuntelisivat ja asettautuisivat potilaansa asemaan mielessään vähän useammin. Ei se sairaus parane, jos sitä hoitavakin taho pahentaa tilannetta kommenteillaan ja eleillään, vaikka eivät sitä tahallaan tekisi. Opettelisivat mokomat käsittelemän jokaista hoidettavaa yksilöllisinä tapauksina niin johan alkais lyyti kirjottaan.

    ReplyDelete
  83. "Lomakkeessa on muunmuassa kysymys; "Tunnetko itsesi joskus rumaksi tai epämiellyttävän näköiseksi?" johon olin vastannut kyllä. Hoitaja rupesi nauramaan ja kertoi että olen hurjan kaunis ja on typerää ajatella niin."

    Odotin alusta asti juuri tätä eikä tarvinnut "pettyä". Itselläni siis juurikin sama kokemus. Päässä soi mitävittuatoijustsano? ja teki mieli pyytää anteeksi. Perkele mitä ihmisiä, anteeksi kielenkäyttöni.

    ReplyDelete
  84. Ensinnäkin rakastan tota lopussa olevaa terkkuja polille :'D Ihana! Ja toisena ihanaa ku otit tän asian esille! On samoja kokemuksia kun ei oteta tosissaan koska "menee liian hyvin" joku osa elämässä... Toivottavasti tää on viimine kerta ku sua kohdellaan näin ja saat ansaitsemaan apua! Mulla on noi ajat takana ja sillon oma äitini jakso olla tiukkana että kattokaa nyt vähän syvemmälle. Tsemppiä jatkoon ja toivottaasti asiat alkaa sujua paremmin!!!:)

    ReplyDelete
  85. Tämä kirjoitus on niin hyvä ja osuva, ja juuri siitä syystä niin karmaiseva, että puistattaa. Muistan hyvin oman masennukseni kanssa painiessani, että mietin joskus, voinko oikeasti mennä suihkuun ennen lääkärikäyntiä, ettei mua luulla "terveeksi". Mun kohdalla oli toki niin, etten jaksanut välittää ulkonäöstäni juurikaan sairastaessani, mutta toisaalta olin ja olen tyyliltäni muutenkin - joskin mielelläni huoliteltu - hyvin kaukana "make up junkiesta".

    Kunpa edes ammattilaiset näkisivät kuoriemme taaksen. Tai edes uskaltaisivat kurkata.

    ReplyDelete
  86. Hyvä kirjoitus. Ärsyttää niin perkeelesti, kun ihmiset kuvittelevat, että mielenterveysongelmat näkyvät päällepäin.

    Erään ystäväni opiskeli sosiaalitieteitä (ulkomailla), ja eräällä heidän luennollaan oli ollut joku mielenterveyskuntoutuja kertomassaan sosiaaliturvasta ja kokemuksistaan tuensaajana elämisestä. Luennon jälkeen ystäväni kertoi minulle tästä ja tuomitsi naisen samantien pummiksi ja systeemin hyväksikäyttäjäksi, koska hän oli niin "normaalin näköinen ja nätisti laittautunut". Sai kyllä kuulla kunniansa... Tunnen ihmisiä, joiden ei todellakaan ulkonäön perusteella uskoisi kärsivän lamaannuttavasta masennuksesta. Eivät kaikki mielenterveysongelmaiset näytä haudasta nousseilta!

    Itse olen kärsinyt lapsesta asti melko pahasta unettomuudesta. Kun ensimmäistä kertaa yritin hakea apua suunnilleen 11-vuotiaana, lääkäri sanoi ihan suoraan että kuvittelen vain - "sulla menee niin hyvin koulussa, että ei kyllä ole millään mahdollista että nukut vain kolme tuntia yössä". Enpä uskaltanut ujona lapsena paljon väittää vastaan. Tuosta on nyt jo yli kymmenen vuotta aikaa, mutta en tähän päivään mennessä ole saanut kunnollista apua lukuisista yrityksistä huolimatta, koska eihän se nyt perkele ole mahdollista, että tällaisilla unimäärillä voisi opiskella yliopistossa, pitää yllä jonkinlaisia ystävyyssuhteita ja olla nätti.

    ReplyDelete
  87. Jumalauta sentään.... (anteeks)

    Itellä ei oo henkilökohtasta kokemusta tälläsistä, mut ihan naurettavaa. Tuskin sä siellä huvikses käyt ja ne ämmät reagoi noin. Raivostuttavaa. Oisko aika vaihtaa alaa mietin vaan...

    Ihailen miten rohkeesti kirjotit tämän <3

    ReplyDelete
  88. Mulla ei aivan vastaavaa oo käyny, mutta hyvin lähellä sitä. Ehkä osittaisesti myös ulkonäköni vuoksi. Kärsin teini-iässä todella pahasta itsetuhoisuudesta ja masennuksesta, mutta koska halusin näyttää muiden silmissä 'vahvalta', peittelin asiaa hyvin. Aina yksin jäädessäni kotia itsetuhoiset ajatukset valtavasivat pään ja ahdistukset olivat välillä aivan ylisuuria. Kaikesta huonoista ja inhottavista olotiloista huolimatta näin kuitenkin ystäviäni ja liikuin päivisin ulkona, lopulta kun uskaltauduin puhumaan jollekin itsetuhoisista ajatuksista ja hakemaan apua, kukaan ei tahtonut ottaa tosissaan, koska 'ethän sä voi olla masentunu, kun jaksat käydä ulkona ja nähdä sun kavereita ja muutenki tehä juttuja ja huolehdit sun ulkonäöstäkin hyvin.' Tuntui aivan sairaalta, että joku pystyy 'tuomitsemaan' jonkun sen perusteella, mitä tekee ja miltä näyttää. Vaikka miten joku näyttäisi ulkoapäin vahvalta ja elinvoimaiselta, voi olla sisältä aivan rikkinäinen henkilö. Toiset ihmiset pystyvät pitämään pahan olonsa paremmin näkymättömissä kuin toiset. Onneksi lopulta löysin oikean henkilön, jolle pystyin viimeinkin puhumaan ja joka näki suoraan sinne ongelmaan eikä alkanut takertumaan siihen, mitä oikein pystyn tekemään ja miltä näytän. Oon ikuisesti tästä kiitollinen, koska hänen ansiostaan moni asia muuttui täysin.

    ReplyDelete
  89. Aivan ihana kirjotus, tuli kyyneleet silmiin enkä ees huijaa.

    Ite oon kärsiny nyt kolmisen vuotta jonkinnäkösistä syömishäiriöistä, anorektisina aikoina kaikki otti tosissaan ku vaaka näytti alle neljääkymmentä mut sitku ahmiminen ja oksentaminen tuli peliin niin ei ne poliklinikan tantat kuuntele vaikka tää on henkisesti paljon raskaampaa ku aikasemmin. Olin myös vapaaehtosesti menossa osastolle, mutta eihän yhteiskunnalla oo resursseja hoitaa normaalipainosta syömishäiriöistä koska sentään keho on ulkosesti katsottuna terve.. Liekkö sitte sisäelimet. Pitänee tuhota ruoansulatusjärjestelmä ensiksi totaalisesti, että saa jotain apua tai jotain muuta yhtä radikaalia sekä peruuttamatonta

    ReplyDelete
  90. Minusta on upeaa, että kerrot tällaisesta aiheesta. Yhteiskunta on niin keskittynyt ulkokuoren ihannointiin, etteivät edes kaikki nk. ammattilaiset osaa katsoa syvemmälle.

    Olen itsekin törmännyt tähän vaikeina aikonani ja suurelti sen takia on minulta jäänyt apu saamatta.

    Joku sanoikin jo, että lähde esimerkiksi potilasasiamiehen kautta ratkomaan tilannettasi. Minäkin kannustaisin siihen.

    Toivon todella, että saat tarvitsemaasi apua! Vaikutat ihanalta persoonalta ja rakastan blogiasi :)

    ReplyDelete
  91. Hyvä kirjoitus! Mun puolesta voisit avata useamminkin sanaisen arkkusi, jos sieltä löytyy näin fiksuja juttuja. :) Toki kirjoitusinspiraatio on aina aiheesta kiinni, mutta että jos tulee tarve rantata niin ranttaa pois, luen mielelläni!

    ReplyDelete
  92. Mä olen kohdannut täysin samaa. Tosin en ole ihan noin "hyvinvoivan" näköinen yleensä, mutta kyllä olen saanut kummeksuvia katseita psykologin juttusilla ollessani. Todella erikoista touhua. Koin itsekin hieman syyllisyyttä tai jotain vastaavaa asiasta, kun tajusin ajattelevani, että pitäskö mennä ilman meikkiä, että näyttäisin masentuneemmalta. Joopajoo :D

    ReplyDelete
  93. Todella hyvä kirjoitus! Itse kamppailen saman asian kanssa. Pitkittynyt hoitamatta jäänyt masennus ja persoonallisuushäiriö. Apua en ole koskaan tahtonut saada, eivätkä hoitajat ja lääkärit ole nähneet todellista tilaani. Minulle ulkonäöstä huolehtiminen on osa pakonomaista kontrollintarvetta. Minä en voi lähteä asioille jos en ole meikattu ja puettu. Minulla on takana vuosien koulukiusaaminen ja sanat läski ja ruma ovat todellakin liimautuneet minuun. Peitän meikillä sen mitä voin ja vaatteilla loput. Pukeudun kalliisiin merkkivaatteisiin, jotta muut eivät voisi sen perusteella luokitella minua köyhäksi. Minä en ole kaunis, enkä ole kovin laihakaan, paitsi ehkä niihin verrattuna jotka minua hoitavat. Ehkä kyse on myös heidän alemmuuskomplekseistaan.

    Kaiken huippu oli kun jouduin asioimaan psykiatrisella lapseni kanssa. Enhän minä voi tahtoa kuolla, koska minulla on NOIN KAUNIS lapsikin. Hän on todellakin ihastuttava. Suuret ruskeat silmät ja enkelimäiset kasvot. Hän hurmaa kenet vain. Jos joku tahtoo että uskon olevani kaunis, niin riittää kun sanoo että onpas äidin näköinen tyttö. Koska näen kauneuden lapsessani, mutten näe sitä itsessäni.

    ReplyDelete
  94. Tää teksti pistää vihaksi. Niitä kaikkia kohtaan siis, jotka katsovat eivätkä kuuntele. Niitä, jotka siitä huolimatta että ovat ihmisiä ja koulutettu tuntemaan ihmiset, ei tunne ihmistä.

    Oon ite törmännyt vastaavaan, niin omalla kohdalla kuin vain sivustakin seuraten. Ihmiset, jotka muuten tuntuu ymmärtävän sua, ei jostain syystä ymmärräkään sitä, että tyytymättömyys omaan kehoon tai naamaan ei riipukaan siitä, miltä oikeesti näyttää.

    Pinnallisuus on ihan väärinkäytetty termi. Ei se tarkota sitä, että joku tykkää näyttää hyvältä. Kaikki haluaa näyttää hyvältä. Niitä, jotka onnistuu siinä, vähätellään ja haukutaan pinnallisiks, kun niitä ei haluta ymmärtää. Olishan se outoa, jos niistä paljaistuiskin samat inhimilliset ongelmat kun kaikista muista. En tiedä mistä tää ajatusmalli kumpuaa. Mutta se on sitä oikeeta pinnallisuutta, kun kuitataan koko ihminen katsomalla vain ulkokuorta.

    Törmäsin vähän aikaa sitten Facebookissa samantyyppiseen tekstiin, jossa fyysistä vaivaa valittanut tyttö oltiin käännytetty sairaalasta sen takia, ettei hän näyttänyt millään tavalla sairaalta. Kuolemahan siinä oli lähellä. Mielisairauden vähättely ei eroa tästä millään tavalla. Jotenkin tässä hyvinvointivaltiossa on päädytty näin käsittämättömään tilanteeseen, että apua hakevat ihmiset eivät sitä saa, kun heitä ei oteta tosissaan. Asian olisi hyvä muuttua aika vitun pian ja aika vitun radikaalisti.

    ReplyDelete
  95. Puhuttiin tästä yhden kaverin kanssa ja halusin vaan sanoo sullekin, että tekee pahaa miettiä kuinka hiton monta kertaa sun oikeudet, tarpeet, mielipiteet ja asiantuntijuus omasta tilanteesta on kyseenalaistettu, mitätöity tai sivuutettu, kun nyt joudut huomauttamaan yhden kirjotuksen aikana monta kertaa että tiedostat että se kuulostaa ehkä "huomiohakuiselta" tai siltä ettei sulla oo "oikeita ongelmia" tai jotain vastaavaa.

    Tai siis että oot kiusallisen tietoinen siitä kuinka mahdollista on että sua ei kuunneltais tai otettais vakavasti EDES KUN KERROT OMASTA ELÄMÄSTÄS, tai edes kun puhut NIMENOMAAN siitä ongelmasta ettei sua oteta vakavasti koska näytät tietylt tai oot teini tai vastaavaa.

    Se on väärin, ja kaikki noi esimerkit siit uskomattomasta (ja liian tavallisesta) paskasta mitä oot saanu kuulla hoitohenkilökunnalta on väärin, se jos joku ikinä sanoo/vihjaa että liiottelet ongelmaa tai kuvittelet on VALETTA ja väärin. Mt-hoitohenkilökunta on sekalainen poppoo usein hyvin ennakkoluuloisia ja rajoittuneita ihmisiä ja potilaiden uskominen on todella monille ihan helvetin iso ongelma.

    ReplyDelete
  96. I hear ya.
    Olen aikalailla vanhempi, mutta painin samojen ongelmien kanssa. Osaan feikata ihan täydellisesti ihmistä jolla menee hyvin. Tiedän miten kallistaa päätä ja hymyillä. Olen tehnyt sitä 11-vuotiaasta asti, peittänyt tunteeni. Ei kai silloin joku terveyskeskuspsykologin huijaaminen ole temppu tai mikään. Mutta eniten se vituttaa siinä hetkessä kun yrität hakea apua ja oma pää sotkee ne vanhat maneerit päälle. Selitä siinä sitten että junan alle hyppääminen houkuttaa kotiinmenoa enemmän.

    Mä sain eniten apua yksityiseltä terapeutilta. Kela maksoi osan ja itelle tuli osa maksettavaksi. Sosiaalitoimihan sen lopulta maksoi - onneksi.
    Yksityiset psykologit on pidemmälle koulutettuja kuin nuo polien, osastojen ja muiden paskalaitosten psykologit. Yksityiset ammatinharjoittajat myös kehittävät omaa osaamistaan jatkuvasti. Siellä se ihminen kohdataan itsenään, ei kuorenaan. Mun terapeutti ei ikinä vähätellyt mua, ei kyseenalaistanut mun ongelmia ja sai mut avautumaan. Sen sijaan nää terveyskeskusten tyypit on saanut mut vaan antamaan periksi.

    Mitä ylläoleva anonyymi sanoo henkilökunnasta, niin valitettavan totta se on. Psyk.sairaanhoitajien koulutuksessa kyynistetään ja kovetetaan hoitohenkilökuntaa pitämään itsensä erillään potilaista. Ja lopputuloksia voi vain arvailla.

    Voimia!
    Suosittelen sitä Kelan korvaamaan terapiaa enemmän kuin voimakkaasti. Esim. Helsingissä on liuta aivan ihania terapeutteja!

    ReplyDelete
  97. Harvemmin kommentoin mitään blogeihin, varsinkin sellaisiin joita en seuraa, mutta nyt. Pistää niin vihaks se mitä oot joutunu käymään läpi, ja mitä varmasti niin monet muutkin on. Itse en joutunut psykiatrilla kuulemaan tätä kertaakaan, onneksi (toki siellä oli omat ongelmansa), mutta ihmisiltä näin yleisesti kylläkin. Kuulun kanssa tähän ryhmään joka tykkää meikata ja itse käytän meikkiä erityisesti pahoina päivinä, kaipa se sitten on joku "maski" tms. Itsestä tosin tuntuu vain siltä että kun kaikki kaatuu niskaan niin pystynpähän ainakin kontrolloimaan sitä miltä näytän.

    Mutta joo, kaikkien niiden ihmisten kanssa joille olen puhunut psykiatri/psykologi tms kokemuksista, YHDELLÄ on ollut hyvä kokemus joka on auttanut, muutama on vähän siinä välillä että oliko siitä hyötyä vai ei, mutta suurin osa sanoo että melkeinpä "avun" saaminen pahensi tilannetta, koska kukaan ei oikeasti kuunnellut koska henkilökunta oli liian kiireinen heittämään johonkin kategoriaan ja jatkamaan hoitoa sitten sen mukaisesti.

    ReplyDelete
  98. Nyt täytyy kyllä sanoa että olen joutunut kokemaan ihan samaa! En ole koskaan siitä kellekään puhunut tai maininnut, mutta itsekin mielisairaustaustaisena olen ravannut psykologeilla yms. "auttajilla" ja aina joutunut kokemaan tuon saman. Olen suhteellisen hyvännäköinen (vaikka itse sanonkin) ja panostan myös paljon ulkonäkööni, ja käytän esim. aina korkokenkiä. Aivan uskomattoman monta kertaa olen joutunut kuulemaan saman jutun, miksi olet masentunut kun olet noin kaunis? Eikö ihmisellä, jonka naamavärkki ei ole ihan sen näköinen kuin olisi suoraan sängystä noussut saa olla mielenterveysongelmia? Onko vain rumilla ihmisillä oikeus tuntea olonsa paskaksi? Jos elämä menee alamäkeä niin ei paljon lohduta jos psykiatri sanoo, että kyllä sinut moni mies huolii.. Aivan hirveää paskaa. Hyvä, että kirjoitit asiasta noin rehellisesti!

    ReplyDelete
  99. Olet rohkea, kun uskalsit kertoa kokemuksistasi ja koska oot jaksanut huonosta hoitohenkilökunnasta huolimatta. Voimia.Toivotaan, ett tulevaisuudessa kohtaat fiksumpia tyyppejä.

    ReplyDelete
  100. Voin kuvitella sun tilantees tosi hyvin. Kun mä aloin käymään psykologilla niin alussa juttelivat kuin normaalisti mutta sitten yhden kerran kun tulin t-paidassa ja käsissä näky arvet niin sit alettii suosittelee lääkkeitä ja laitoksia sun muita...ärsyttävää

    ReplyDelete
  101. Kommentoin vasta nyt koska en aiemmin ole osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, enkä tosin tiedä onnistuuko nytkään.

    Kiitos tästä tekstistä. Toivon että sua hoitavat ja palvelevat ihmiset lukevat tämän ja tajuavat tyhmyytensä. Tämä on yksi niistä monista syistä minkä takia oma hoitoon hakeutumiseni vain viivästyy ja viivästyy.

    Paloin viime syksynä/keväänä täysin loppuun, niin loppuun että lopulta hain apua, ja päädyin jonnekkin psykiatriseen sairaalaan juttelemaan. Tunnelma oli aivan kamala, saavuin paikalle hymyillen, niinkuin aina teen kun ylipäätänsä kun menen uusiin tilanteisiin tai tapaamaan uusia ihmisiä. Siellä minulta sitten kysyttiin vihaisesti että miksi olen iloinen ja miksi hymyilen. Olin ihan että mitä häh, mietin että itkienkö sinne sitten pitäisi tulla että otettaisiin tosissaan. Tunnelma oli muutenkin todella outo, ei yhtään lämmin eikä ystävällinen. Jäi vain fiilis että se porukka on siellä vain ja ainoastaan töissä, ei auttamassa ketään. Käyntini siellä jäi vain tuohon yhteen kertaan.
    Tämmöisten asioiden kuuleminen ei yhtään edesauta hoitoon hakemista. En yksinkertaisesti vain jaksa sitä rääkkiä mikä tulisi uudestaan kaiken kertomisesta ja siitä että minut otettaisiin tosissaan.

    Kamala sepustus, kiitos edelleen tästä tekstistä.

    ReplyDelete
  102. Voi, nyt kolahti kyllä kovaa. Mulla ei ole kokemusta mielenterveyspuolesta, mutta autisminkirjolaisena on saanut - ja saa edelleen - kuulla jatkuvasti tätä samaa jankutusta. Erityisesti niiltä niin sanotuilta ammattilaisilta.

    "No mutta sähän olet ihan tavallisen näköinen tyttö."
    "Ethän sä näytä ollenkaan autistilta!"
    "Mutta sullahan on tosi kivat vaatteet."
    "Ai sä käytät korkokenkiäkin?"

    Ja niin edelleen.

    Mun diagnoosin saaminen meinasi kaatua siihen, että olin käynyt aamulla suihkussa ja laittanut jotenkuten ihmismäiset vaatteet päälle. Kun lääkärin mukaan "ei autistit tee niin". Ei tällaista mun mielestä diagnoosikriteereissä ole mainittu, mutta ehkä en vaan osaa lukea. Sama juttu erilaisten palveluiden anomisen kanssa, osaan joo käydä suihkussa ihan omin neuvoineni ja liimata silloin tällöin vaikka tekoripset naamaan jos huvittaa, mutta ei multa virastossa asioiminen tai lomakkeiden täyttäminen tai edes kaupassa käyminen yksin onnistu. Mutta kun eihän mulla voi olla mitään vaikeuksia, kun osaan meikata ja kävellä korkokengillä.

    Viime vuonna päädyin sitten vihdoin paikkaan, jossa tyhmät stereotypiat eivät elä vaan sinne saa ilmestyä viimeisen päälle laittautuneena ja silti uskotaan jos sanoo, että elämä tuntuu pahalta ja koulunkäynnistä ei tule taas vaihteeksi mitään ilman tukea. Eikä edes kysytä syytä, "miksi sä nyt taas olet tolleen meikannut vaikka väsyttää".

    Tuntuupa pahalta, että joku muukin on joutunut kokemaan samaa. Mä en nyt osaa sanoa oikein muuta kuin että jos vain jaksamista ja mahdollisuus on, yritä ihmeessä jotain kautta päätyä sellaisen ihmisen puheille joka ymmärtää. Kyllä niitäkin ammattilaisia on, tuntuvat vaan valitettavasti olevan kiven alla.

    ReplyDelete
  103. Hieno ajatuksia herättävä postaus. Itse tatuoituna miehenä tiedän miten ulkonäkö vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja olettamuksiin. Osaan elää asian kanssa ilman suurempia murheita (koska oma ulkonäkö on minulle aika pitkälti oma valinta), mutta kerta toisensa järkeen törmään aiheeseen. Siitä miten varsinkin vastakkainen sukupuoli pelkää/pitää epäilyttävänä ulkonäköä, tykästyy kun oppii tuntemaan ja lopulta pettyy kun tajuaa toisen olevan ihminen (ADHD) eikä yli-ihminen.
    Myös lääkäreistä on kokemuksena, että mitä paskemmalta näytät sitä uskottavampi olet. Rikolliselta ei saa näyttää, koska sitten epäillään viilunkia. Näin se menee ainakin työterveydessä.
    Oma valinta haluaako pelata muiden ehdoilla ulkonäkökysymyksissä vai ei.
    Minä luovin asiassa fiiliksen mukaan, koska vain kuolloisellakin lopputuloksella on väliä ja en koe varsinaisesti tarvetta pitää paraatia oikeudesta näyttää miltä.

    ReplyDelete
  104. Hieno kirjoitus, oikeaa asiaa. :) Olen sinua noin 10 vuotta vanhempi, vähän erikoisempia vaatteita, meikkaustyyliä ja hiuksia suosiva naisihminen. Muutama vuosi sitten minulla oli elämässä kriisiä, jonka vuoksi päädyin käymään psykologin juttusilla. Koin tarvitevani keskusteluapua, sitä että joku kuuntelisi oikeasti ja voisin kaataa sen kaiken sisälläni vellovan paskan ulos. En halunnut sillä lähipiiriäkään rasittaa.
    No, kuinka ollakaan, minua kuunnellut ammattiauttaja (nainen) kiinnitti varsin paljon huomiota ulkonäkööni, eikä selkeästi pystynyt ihan täysin ottamaan minun asioitani vakavasti. Tuli kommenttia siitä, että "sun täytyy kyllä olla tosi rohkea ihminen kun sää uskallat olla ton näkönen" ja "ei tohon kaikki pystyis." Itse olin, että hohhoijaa ja voi vittu. En todellakaan olisi halunnut jutella ulkonäöstäni tuon psykologin kanssa, vaan mieltäni painavista asioista. Psykologi kuunteli vähän pitkästyneen oloisena, lopuksi tehtiin rasti ruutuun -menetelmällä masennustesti joka minulla oli negatiivinen. Koska masennusta ei näin löydetty, psykologi sanoi etten voi enää käydä hänen luonaan julkisen terveydenhuollon kautta. Olisi siis ilmeisesti pitänyt feikata masennusta saadakseen tilapäistä keskusteluapua muutaman kerran. En olisi jaksanut alkaa niitä asioita selittämään uudestaan enää jollekin muulle ja toisaalta tuon psykologin tarttuminen ulkonäköasioihini söi hänen uskottavuuttaan, joten en sen jälkeen yrittänyt mennä muullekaan psykologille enkä viitsinyt maksaa käydäkseni sillä samallakaan.

    Koska en kokenut myöskään, että tuolla psykologilla käyminen olisi auttanut minua mitenkään, ajattelin että on parasta selvitä itse. En tiedä, oliko se hyvä lopputulos. Tässä on muutama vuosi nyt menty näin, välillä on kyllä menneisyys yrittänyt mielessäni hyökätä kimppuun (minullakin on takana aika rankka lapsuus ja teini-ikä, teini-iässä minulla todennäköisesti oli oikea vakava masennus mutta sitä ei diagnosoitu enkä käynyt missään mielenterveyshoidossa) ja oloni on ollut joskus todella kamalakin hetkittäin, silloin kun on tullut tuollainen kohtaus. Täytyy vaan yrittää ymmärtää silloista minäänsä, sitä miksi silloin on tehnyt sellaisia ratkaisuja tai miksi ei ole pystynyt tekemään mitään joillekin asioille ja on jäänyt oman roolinsa vangiksi. On hyvä, jos pystyy antamaan anteeksi itselleen ja ehkä joillekin muillekin. Kannattaa yrittää käsitellä ne asiat omassa mielessään ja kehittää itselleen puolustusmekanismeja pahaa oloa vastaan. Muuta en osaa sanoa.

    Psykologin ei jo maalaisjärjen mukaan pitäisi sanoa ulkonäöstä mitään ellei asiakas itse aloita keskustelua siitä, ulkonäkö lienee kuitenkin mielen ongelmissa sivuseikka. Myöskin yhteiskunnassamme piinaavasti vaikuttavat, varsinkin nuoriin naisiin kohdistuvat ulkonäköpaineet ovat sellainen asia, joka psykologin pitäisi osata ottaa huomioon ja olla kommentoimatta ulkonäköä. Psykologin pitäisi myös osata ajatella, että erikoisemman näköiseksi laittautunut henkilö varmaan saa kaikenlaista ei-toivottua kommenttia jo muutenkin ja saattaisi arvostaa sitä, ettei ulkonäköä kommentoitaisi.
    Ainoa tilanne, jossa ymmärtäisin psykologin kommentointia asiakkaan ulkonäön suhteen, olisi se jos asiakas ei selkeästi ollenkaan jaksaisi siistiytyä ulkoisesti masennustilansa takia - silloin voisi asiakkaalle sanoa, että "sinäkin olet kaunis" ja näin ehkä piristää asiakasta ja saada hänet kiinnostumaan myös ulkoisen olemuksensa huoltamisesta.
    Toivottavasti tulevien psykologien koulutuksessa otettaisiin huomioon korrektius asiakaspalvelutilanteessa ja asiakkaiden yksilölliset, kirjatiedoistakin poikkeavat erot. Kaikkia kun ei voi sovittaa tilastojen ja taulukoiden mukaiseen keskivertomuottiin. Tsemppiä sulle! :)

    ReplyDelete
  105. Oon rehellisesti sanottuna pohtinut moneenkin otteeseen "miten sä voit olla masentunut kun oot kuitenkin noin kaunis" tai jotain vastaavaa. Kuitenkin aina sen ajatuksen jälkeen oon tyrkännyt sen pois ja miettinyt vain, että olinpa tyhmä, kun edes ajattelin jotain tollasta.
    Ainoo syy minkä nään sille että toi joskus tulee mieleen on se, että itselläni ei ole kamalasti ongelmia ja ehkä neljäsosa niistä on sairasta painetta ulkonäöstä, joten ehkä sitten jotenkin kun se merkitsee mulle niin paljon saa mut ajattelemaan että toisella on kaikki hyvin, kun sillä ei ole sitä samaa painetta kuin mulla (vaikka tääkään tuskin on totta, että niillä ei ole niitä samoja itseinhoisia ajatuksia ulkonäöstä).

    Kuitenkin, pidin itteäni jotenkin melkein epäinhimillisen idioottina kun ajattelin noin, joten tuntuu aika tyrmistyttävältä, että ootkin saanut kuulla samaa kommenttia aikuisilta ihmisiltä joiden pääala on ymmärtää toista ja auttaa.

    ReplyDelete
  106. Loistava teksti, kiitos. Pistän paikallisen mt-yksikön lukemaan tämän koska tämä kiteyttää tasan tarkkaan kaiken sen, mikä mua itseänikin nk. "hoidossa" on rieponut.

    Mitä parhainta jaksamista. Kaikkeen.

    ReplyDelete
  107. Loistava teksti. Kiitos tästä.

    ReplyDelete
  108. Ihan mahtava kirjoitus! Hieman samanlaisia kokemuksia itselläkin. Kaikkea hyvää sulle ja kiitos tästä tekstistä.

    ReplyDelete
  109. mulle on samaa sanottu että "hienoa kun jaksat panostaa pukeutumiseesi, ulkonäköön jne, et sinä niin huonosti voikaan". mutta kun se on vaan niin että pukeutuminen on mun lempiharrastus maailmassa. lempiasia. niin kuin sulla toi meikkaaminen yms. se on osa PERSOONAA. ei kai se kerro siitä miten paha olo on. mut jos on joku joka pelaa mieluiten tietokonepelejä niin sehän on ihan kahjo ja varmasti voi sairaan huonosti...

    ReplyDelete
  110. ... äh ja pisti kyllä vihaks kaikki ne mitä olet kuullut "Ymmärräthän että annat hyvin ristiriitaisen kuvan kun olet noin laittautunut ja sanot olevasi väsynyt." Voi helvetti!

    ReplyDelete
  111. Mielettömän hyvä teksti. Itse en erityisesti muista, että olisin pahasta paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta kärsiessäni saanut kuulla näistä ulkonäköjutuista, mutta koska kykenin melkolailla normaaliin kanssakäymiseen ja olin ihan yhtä sosiaalinen kuin aikaisemminkin, niin enhän minä voinut olla sairas. Eivät ne kaksi-kolme kertaa päivässä tulleet kohtaukset kysyneet, oliko mulla jossain tilanteessa mukavaa vai ei. Lisäksi olin hirveän yksinäinen - olin toki sellainen kaikkien kaveri, muttei mulla ollut ketään, jonka käsiin olisin kaikki asiat luottanut, ja se joka luulee, että kumppani riittää, on ihan surkea ihmisenkuvatus. Ei yhden ihmisen kyvyt kuunnella riitä kaikkeen, eikä yhdeltä ihmiseltä vaan voi saada sellaista palautetta joka kerta, että piristyy.
    Nykyään mulla on aika lailla asiat hyvin. Mt-ongelmia ilmenee ajoittain, mutta olen vähän kallistunut sille kantille, että ennemmin kärsin ne lyhyet jaksot, kuin että menisin terveydenhuoltoon pettymään. 2-tyypin bipoa on epäilty kahden eri ammattilaisen toimesta (psykoterapeutti ja psykologi, eri vuosina), toinen sanoi olevansa jo 100% varma, että kärsin siitä, mutta kun tuli aika tavata lääkäri, sanoi hän vaan, ettei se mikään bipo ole, kun on nuo masennuspinnatkin laskeneet eikä toimintakyky ole mennyt missään vaiheessa. Täytin mielialapäiväkirjaa, siinä näkyi ihan selkeitä kuvioita, miten mielialat huitelevat. Mutta no, ilmeisesti se on Suomen mittakaavassa vielä ihan tervettä, kun tuntee olonsa toisinaan erittäin epämukavaksi oman pään sisällä.
    Tsemppiä oikein paljon sulle! Toivottavasti moni "ammattilainen" lukee tän ja muuttaa tapansa :-)

    ReplyDelete
  112. Typerintä paskaa ikinä! Itsekin kyllä huomasin, että ulkoinen olemus kuuluu yksiin perusteisiin, miten ihmistä vastaanotolla arvioidaan. Omassa diagnoosissanikin oli kirjoitettu ulkoasustani ja sen pitäisi sitten jotain ilmeisesti heijastaa. Onhan se totta, että jos on todella pahassa jamassa, niin ei ehkä ole kiinnostunut miltä näyttää. Mutta kuka sanoo välittäisivätkö nämä ihmiset paljon enemmän vaikkeivat olisikaan sairaita. Tai sitä jos voit huonosti, niin se tarkoittaa sitä että näytät automaattisesti hompsuiselta ja naamassasi ei ole yhtään meikkiä. Itse kun voin huonointen, niin käytin paljon enemmän meikkiä kuin nyt. Eli ei sillä ole mitään korrelaatiota. Joskus voi olla joo, mutta tämä on henkilökohtaista eikä mielestäni mikään yksioikoinen totuus todellakaan.

    Jos nyt ihan rehellisisä ollaan niin itse uskallan kyllä ajatella, että kaikella liikunnallisella ja luovalla, kuten piirtämisellä, maalaamisella ja sillä meikkaamisellakin, saattaa olla paljon enemmän potentiaalia vaikuttaa ihmiseen terapeuttisesti kuin monella paperit saaneella auttajalla:)

    Toivon kuitenkin että kohtaat auttavan ihmisen, jolla on hieman enemmän taitoa katsoa muutakin kuin ulkoista puolta, etkä anna periksi vaatia sitä apua joka sinulle todellakin kuuluu! Voimia sinne kovasti!

    ReplyDelete
  113. Oon 12-vuotiaasta ollut moniongelmainen. Masennusjaksoja, jotka lamauttavat toimintakyvyn lähes kokonaan, paniikkihäiriö, syömishäiriöpiirteitä jne jne. Viimeksi aloittaessani hoidon, 19-vuotiaana, tahdoin todella saada itseni kuntoon. Kerroin psykiatrille asiani asialllisesti ja muotoillusti. En itkenyt, enkä osoittanut juuri muitakaan tunteita. Keskityin siihen, että saisin parasta mahdollista apua. Sain kuulla, että työnnän tunteeni syrjään ja järkeistän asioita liikaa. Yhtäkkiä se, että tiesinkin, mistä mun paha olo johtuu, olikin huono juttu. Muutaman käynnin jälkeen kävi niin, että nukuin pommiin. Oli 20 minuuttia aikaa ehtiä lääkärille. En siis meikannut enkä edes harjannut hampaita. Aiemmin niin kylmä ja ilkeä psykologi olikin nyt empaattinen ja tukeaan tarjoava. Kaikki siksi, että näytin huonovointisemmalta.

    Nyt olen 23-vuotias, ja hiljalleen paremmassa kunnossa. Lääkityksiä on purettu, ja keväällä on tarkoitus jättää pienimmätkin annokset pois.

    Toivon, että Tanja sun asiat muuttuu parempaan päin. Vielä joskus me ollaan ehkä "normaaleja". Tai ainakin pärjätään oman päämme kanssa. <3

    ReplyDelete
  114. Voi vitsit. Vaatii hemmetisti rohkeutta kertoa asiasta, joka on itselle noin arka. Ja vaikka olen kokenut tosi monen saman asian mistä mainitsit, en osaa sanoa yhtään mitään, ainakaan mitään järkevää.

    Vaikeinta on löytää se itelle sopiva psykologi ja mun mielestä sulle kyllä sopis ehdottomasti joku muu kuin kyseinen henkilö...

    Mä toivon, että voit vielä jokin päivä paremmin, etä löydät itelles sopivan hoitokontaktin. Sä oot kyllä tosi kaunis, mutta eniten sieltä sisältäpäin <3 Tsemppiä ja haleja, kissatkin lähettää muutaman kehräyksen!

    ReplyDelete
  115. Itselläni ei oo ollut mtn mielenterveys ongelmia ainakaan tietoisesti mutta siis en tiedä liittyykö kenenkään mielestä tämä asiaan mutta ihmiset käyttävät myös tuota ulkonäkö korttia siihen että "kauniilla" ihmisillä on aina hyvä itsetunto ja heitä voi haukkua ja he kestävät sen sillä hehän ovat kauniita ...mutta nää on näitä.Ehkä joskus joku tajuaa.

    ReplyDelete
  116. En oikeesti tajua tota idioottimaista ajattelutapaa. Jos sanoisin jollekin ammattiauttajalle että "joo istun joka päivä monta tuntia koneella", niin paiskaisis varmaan samantien pillerit kouraan. Mutta jos sanoisin meikkaavani monta tuntia kotona, niin sillon saisin terveen paperit? Siis onko jotain tutkittua tietoa että meikkaaminen veisi enemmän voimavaroja kuin koneella dataaminen vai mistä ne tuon saa päähänsä? Jotkut tykkää lukea kirjoja, jotkut soittaa kitaraa, ja jotkut taas meikata. Miten niin monien kalloon ei mahdu että meikkaus on harrastus siinä missä kitaransoitto ja ihmiset meikkaa koska ne oikeasti TYKKÄÄ siitä.

    Jos ammattiauttajat pitäisi lappua silmillä, ois varmaan parempi. Eihän kirjaa saa tuomita kansien perusteella?

    ReplyDelete
  117. Samaistuin tähän kyllä aikalailla. Vaikka mun ongelma ei ollutkaan sama, masennuksen sijaan kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta. Kunnollista diagnoosia en ole saanut ollenkaan koska psykologin kommentti oli tyyliä: "Eihän sulla ole mitään ongelmia, sähän puhut mulle ihan mainiosti, kyllä tää menee ohi." Jaa-a.

    Se että onnistuu näyttelemään hetken aikaa YHDELLE ihmiselle ettei jännitä niin paljoa että meinaa tulla itku tarkoittaa että olen parantunut. Minulla ei siis ole mitään ongelmia koska ulkoapäin näytän ihan "normaalilta". En myöskään ollut tarpeeksi ahdistunut koska "Muut potilaat eivät uskalla edes puhua ääneen." Kommenttia tuli myös, yllätys, vaatetuksesta. Tyylini on erikoinen ja violetti tukka on huomiota herättävä. Jos OIKEASTI kärsisin sosiaalisesta ahdistuksesta, en todellakaan pukeutuisi huomiota herättävästi, riippumatta siitä onko tämä tyyli osa persoonaani vai ei. Hyvin ammattimaista.

    Muutenki varma tapa auttaa on aina ollut että oletetaan asioita toisen puolesta, eikä oteta mitään, mitä avunhakija sanoo, vakavasti. Minä tiedän sinun tunteistasi paremmin kuin sinä itse. Et ole tarpeeksi sairas, häpeäisit.

    Ihailen sun rohkeutta olla ihan oma itsesi, muista välittämättä. Näille idiooteille antautuminen olisi niin väärin.

    ReplyDelete
  118. Mulla ei oo ollut edes niin paljon uskoa terapiaan että oisin koskaan käynyt masennuksen aikana, pääasiassa koska ajattelin että on ihmisiä joilla on paljon pahempiakin ongelmia kuin mulla, että ei kai mun tarvii kun pärjään ihan hyvin. Eihän itsestään huolta pitävät, sosiaaliset ihmiset voi olla masentuneita. Näin jälkikäteen pohtien on ehkä ihan hyvä etten koskaan käynyt, mutta toisaalta jos ei olisi ollut ketään tukemassa sekä henkisesti että taloudellisesti niihin aikoihin, niin en tiedä missä olisin. Mutta toivottavasti sullekin osuu vastaan sellainen ihminen joka oikeasti haluaa auttaa, koska mikään ei oo niin hienoa kuin se että pääsee sitä masennusta karkuun. Aluksi se meinaa saada uudestaan kiinni ja tuntuu että maailma voi kaatua ihan pienestäkin, mutta pikkuhiljaa se kontrolli vaan kasvaa ja kasvaa niin että oikeasti tuntuu siltä että elämässä on vaikka mitä siistiä.

    ReplyDelete
  119. Hyvä kirjoitus. Ainut vaan ettei masennusta tosiaan lasketa mielisauraudeksi (joiksi lasketaan skitsofrwnia ja muut psykoosit sekä kaksisuuntainen) vaa mielenterveyden häiriöksi.

    ReplyDelete